Kuten olen aiemminkin postauksissa muutamaan otteeseen sanonut, yhteiskuntamme on siitä vinoutunut ja vinksahtanut, että meidän vammaisten pystyvyyttä epäillään ja kyseenalaistetaan toistuvasti. Moinen toiminta ei tee mielenterveydelle hyvää.
Millaisia ovat nämä hetket? Kokoan tähän postaukseen ne tilanteet tiivistetysti. Mukana on myös laajemmin aiheita käsittelevien julkaisujen linkit, jotta sinä, rakas lukija, voit hypätä tutustumaan teemoihin paremmin. Tämä postaus toimii siis koosteena uusia ja vanhempiakin lukijoita varten. Postauksen tarkoitus on saada ihmisiä ymmärtämään tiivistetyssä muodossa esitettyjä, invojen sosiaalisissa tilanteissa kohtaamia haasteita ja sitä kautta ehkä muokata heidän käytös- tai ajatusmallejaan.
Päällimmäisenä mieleeni tulee ehdottomasti työnhaku. Yritäpä hakea työtä vammaisena. Se on kerrassaan haastava homma ellei ole supliikki sanoissaan, varsinkin jos istuu pyörätuolissa. Sanavalmiuskaan ei aina riitä. Työnhaussa pitää miettiä muun muassa se, missä vaiheessa omista rajoitteista kertoo. Onko se olennainen asia työnantajan tiedettäväksi? Miksi on ja miksi ei? Itse koen sen tärkeäksi jo hakuvaiheessa, sillä paikka voi olla esteellinen. Työnhakuprosessini kaatuu alkumetreillään, jos paikassa ei esimerkiksi olenkkaan hissejä. Toisaalta, kertoessaan vammastaan / apuvälineiden käytöstä, saattaa altistua työnantajien ennakkoluuloille. Lue lisää siitä, onko vammainen työelämässä uhka vai mahdollisuus.
Meitä epäillään myös sisällöntuottajina. Tästä kirjoitin postauksen taannoin. Olen vammaisvaikuttaja . Lisäksi olen mm. mielenterveys- ja keho- sekä seksipositiivinen vaikuttaja. Näiksi kaikiksi tahdon identifioitua. eivätkä nämä vaikuttamisen muodot sulje toisiaan pois. Valitettavasti usein kuitenkin ajatellaan, ettei vammainen voi tuottaa uskottavasti sisältöä muusta kuin rajoitteistaan. Itsekin olen toisinaan pohtinut rooliani vaikuttajana: Olenko hyvä vammaisvaikuttaja, jos kirjoitan samana päivänä blogiini postauksen muodossa kirjeen erityislapsen vanhemmille ja puhun Instagram-livessä siitä, mitä seksipositiivisuus minulle merkitsee. Otetaanko minut tosissani vai pidetäänkö minua jonain haihattelijana? Henkilökohtaisesti tahtoisin ajatella, että juuri tämä moninaisuus on rikkaus ja se osoittaa, että me voimme tehdä muutakin. Keho- ja seksipositiivisuutta kun voi tehdä myös täysin “tavallisesta” näkökulmasta, vaikka rajoitteet omaisiksin. Lue esimerkki: Mitä keho- ja sekipositiivisuus ovat minulle?
Saman näkökulman näen mielenterveysvaikuttamiseen. Voin puhua siitä, miten vamma vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin, mutta voin myös riisua invan viitan yltäni, kun puhun masennuksesta tai siitä, miten omaa henkistä hyvinvointiaan voisi huoltaa. Se on minulle erittäin tärkeää ja löydän itsestäni muitakin puolia, kuin rajoitteet.
Mitenkäs sitten nuo ihmissuhteet, tarkemmin sanottuna romanttiset ihmissuhteet? Voi kuulkaas – nehän vasta kamalia ovat! (Tai ainakin voivat olla aiheuttaessaan valtavasti stressiä ennen vakiintumistaan.) Ensinnäkin uuden kumppanin tapaaminen, se on hirveän ahdistavaa. Koskaan ei voi tietää, näkeekö toinen sinut persoonana ja kokonaisuutena, vai muodostuuko rajoitteet aivan järkyttäväksi deal-breakeriksi, vaikka henkilö olisi viestitellessä kuinka sinut vammasi kanssa. Pahimmillaan sitä on itse salaa jo ehtinyt ihastua tuohon ihmiseen ja sitten sydämeen sattuu lujaa. Siksi, silloin kun deittailu vielä millään tapaa kiinnosti minua, pyrin tapaamaan edes teoriassa mielenkiintoisen ihmisen ennen kuin olin viehättynyt hänestä. Lue suurin piirtein vuosi sitten kirjoittamani postaus deittailun kamaluudesta.
Toisaalta jos on käynyt niin onnellisesti, että parisuhteessa on, vaikkapa vammattoman kanssa, voi ulkopuolisilta ihmisiltä saada kommenttia: “Onpa toi sun kumppani hieno ihminen kun se pyörii sun kaltaisen kanssa.” Yleensä tähän heitän luennollani, että taivastelijoille vastasin: “No en kai minä nyt ketään mulkeroa katselisi ihan huvikseni, niistä sain tarpeeksi teinivuosina.” Lue lisää siitä, onko vammaisen kanssa seurusteleva sankari.
Toisaalta ihmiset tuntuvat ajattelevan, että vammainen pariutuu vain vammaisen kanssa ja tämäkään ei ole totuus. Monet vammaiset pariutuvat toistensa kanssa. On totta, että ihminen jolla on edes jossain määrin samanlainen kokemus kuin itsellä, ymmärtää paremmin. Rakkaus ei kuitenkaan katso rajoitteita eikä toisaalta sitä, että toisen kokemusta tulisi ymmärtää omakohtaiselta tasolta. Kaikki eivät edes pyöri vammaisympyröissä, joten kumppanin löytyminen sitä kautta ei ehkä edes olisi mahdollista. Lue lisää mietteitä vammaisen seurustelusta kaltaisensa kanssa.
Kysymys, jonka äärelle eksyttäessä meitä vammaisia kyseenalaistetaan on vanhemmuuskysymys. Käsittelin aihetta laajemmin postauksessani, jonka kirjoitin blogin alkuaikoina. Postauksessa jossa pohdin onko vammaisella oikeutta vanhemmuuteen.Tilanne on se, että emme vielä tänäkään päivänä saa adoptoida. Jos vammainen kertoo perheelleen halustaan saada omaa jälkikasvua, saattaa jopa omilta vanhemmilta tulla tökeröä kommenttia kuten “Ethän sä nyt lapsen kanssa pärjäisi.” Jos oma perhe ja lähipiiri suhtautuvat asiaan hyvin, niin tuntemattomilta ainakin tulee epäilyjä. Tuntemattomien epäilyt sattuvat ehkä kaikista eniten, sillä eiväthän he tiedä mitään siitä, miten perheestä haaveileva vammainen elää tai miten vamma todella vaikuttaa hänen elämäänsä. Tuntemattomat eivät voi sanoa kenenkään toisen elämästä mitään ja perheeltä nuo kommentit ovat vain järjettömiä. Mikäli hänet on kasvatettu pärjääväksi ja osaavaksi keksii hän varmasti keinot selvitä lapsenkin kanssa, vaikka osa asioista vaatisikin soveltamista.
Eniten pystyvyyttämme epäillään kuitenkin tavallisissa arkisissa tilanteissa. Tilanteissa, joissa esimerkiksi kaupan kassa päätyy puhumaan avustajalle minun ohitseni vaikka minä olen se maksava asiakas. Siitäkin huolimatta, että hän olisi juuri kuullut minun puhuvan, tai tilanteet missä henkilö avoimesti tuijottaa minua esimerkiksi salilla. Ihan kuin hän ajattelisi, että mitenkäs minä muka pystyn tuota salilaitetta käyttämään, kun olen pyörätuolissa. Kuten olen esimerkiksi “Et sä näytä vammaiselta!” -postauksessa maininnut, kaikki vammaiset eivät ole aina apuvälineessä ja osa selviää päivittäisistä toiminnoista jopa ilman apua. Jos minun kanssani on vain puhuttu esimerkiksi puhelimessa, niin ettei videoyhteyttä ole, saatan minäkin joskus joutua sen ihmettelyn kohteeksi, että en voi olla vammainen.
Se, että näiden ihmisten mielestä vaikutan liian älykkäältä vammaiseksi, häiritsee minua suunnattomasti. Fyysinen vamma, jonka sanon itsekin omaavani, ei tarkoita sitä, että älyssä olisi jotain vikaa. Se ei tarkoita, että ihminen kävisi hitaalla tai etteikö hän voisi saavuttaa elämässään ihan mitä tahansa. Se, mitä apuvälineitä henkilö käyttää, ei vaikuta hänen elämänlaatuunsa, muuta kuin korkeentaan sitä parantavasti. Apuvälineet kun ovat vammaiselle mahdollisuus itsenäisyyteen. Lue myös: “Autanko mä sut tohon sähkötuoliin?”, 6 asiaa, jotka minulle on sanottu, koska olen vammainen sekä “Mitäs tuijotat?”
Jatkuva kyseenalaistetuksi tuleminen kun tekee hallaa mielenterveydelle. Voisimmeko vihdoin päästä sellaiseen maailmantilanteeseen, jossa erilaisuus nähtäisiin ainoastaan erilaisuutena? Vain ihmisten vaihtelevina tapoina elää eri tavoin, mistä voisi mahdollisesti oppia jotain uutta. Kuinka pääsisimme pikkuhiljaa eroon siitä ajatuksesta, että erilaisuudessa on jotain pelottavaa? Ihmisluonteelle ominainen piirre olla epäilevä vierasta kohtaan, mutta siitä huolimatta voisimme luopua tästä vietistä sen kohdistuessa toisiin ihmisiin.
