Eroottinen materiaali saattaa olla ensikosketus, tietoinen sellainen, seksuaalisen kanssakäymisen maailmaan. Se voi olla katsottavassa, kuunneltavassa, tai luetussa muodossa. Saamme niistä ehkä mielikuvia siitä, mistä seksissä on kyse.
Se, kuinka todenmukaisia nämä ajatukset ovat ja kuinka hyviä ko. materiaalin synnyttämät mielikuvat seksuaalisesta kanssakäymisestä ovat, on täysin oma keskustelunsa. On olemassa sekä hyvin että huonosti tehtyä aikuisviihdettä. Yhteistä näille molemmille on se, että vammaisuuden kuvaaminen on niissä olematonta, tai hyvin kapeaa. Mitäkö tarkoitan ja miten nämä puutokset voivat vaikuttaa siihen? Miten vammaiset nähdään seksuaalisuudesta puhuttaessa ja miten me invat näemme itse itsemme? Onko vammaisia tekijöitä olemassa?
Olen kirjoittanut erotiikkaa vuosia ja kulutan oman aiheeseen liittyvän sisältöni kirjallisessa muodossa. En ole lukenut yhtäkään opusta, jonka hahmolla olisi esimerkiksi fyysinen vamma. Se hämmentää minua suuresti. Missä nämä henkilöt ovat? Mikä aiheuttaa sen, ettei vammaisia henkilöitä ja vaikkapa apuvälineitä ko. kirjallisuuden genressä havaintojeni mukaan ole? Nähdäänkö vammaisten seksuaalisuus liian tabuna jopa erotiikkakirjallisuuteen?
Vammaisuudesta kertovia ja vammaisia erotiikan rustailijoita on. Heitä on kuitenkin vain muutamia, eikä heidän teoksiaan ole helposti löydettävissä. Ne kun eivät kävele ruokakaupan hyllyissä vastaan, kuten tavanomaiset harlekiinit. Minusta se on harmillista, sillä monet tavanomaista erotiikkaa lukevat eivät pääse ehkä tutustumaan ajatukseen vammaisesta potentiaalisena kumppanina. Vammainen ei löydä ehkä samaistumispintaa, ellei hän käytä internetiä asian etsimiseen. Varsinkaan nuorilla ei välttämättä riitä voimat sellaisten asioiden tutkimiseen, jonka kanssa he kamppailevat.
Vammaiset tekijät ovat kuitenkin lukijakunnaltaan niin marginaalissa, etteivät heidän tuotoksensa välttämättä vielä pääse suuremmille markkinoille. Asialle olisi tehtävä jotain. Usein vammaisten kirjoittajien sisältöä, kuten Lisa J. Murphyn Tactile Minds -kirjaa saa vain heidän omien nettisivujensa kautta. Sen sijaan esimerkiksi käännetystä erotiikkakirjallisuudesta, joka kuvaisi eri tavoin toimivia kehoja, ei ole tietoakaan.
Vielä enemmän kummastelen sitä, että aina kun itse kirjoitan, ovat hahmoni vammattomia. Olen aiemminkin puhunut siitä, kuinka kaunokirjallisuuden näkökulmasta katsottuna vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa. Hahmot eivät tunnu jotenkin aidoilta liikkuessaan vaikka pyörätuolia käyttäen. Se on hämmentävää ja väärin. Mitä helvettiä? Käytän itse pyörätuolia. Olen käyttänyt koko elämäni. Miksi siitä kirjoittaminen on niin pirun hankalaa? Omakohtainen kokemushan on vahva. Onko kyse sisäistetystä ableismista? Onko ajatusmaailmani alitajuntaisesti sellainen, että ollakseen uskottava, hahmon täytyy kyetä selviytymään arjestaan täysin itsenäisesti? En tiedä.
Olen pitkään miettinyt miten pääsisin irti tästä sisäistetystä blokista kirjoittaa vammaisia hahmoja, oli sitten kyse tavallisesta kaunokirjallisesta fiktiosta tai erotiikasta. En ole keksinyt ratkaisua. eikä pelkästään jonain jännittävänä? Oli se sitten kirjoitettua tai katseltavaa, miksei meitä ole kyseisessä sisällössä? Pelkäävätkö ko. sisältöä tuottavat saavansa lokaa niskaan paitsi vammaistahoilta, myös muilta? Loistavatko vammaiset tekijät ja kirjoittajat poissaolollaan juuri samasta pelosta johtuen?
Ymmärrän tunteen läsnäolon. Se on kuitenkin turha. Sitä ei pitäisi olla. Aikuisviihde ei ole ehkä paras tapa normalisoida asioita, mutta se voisi hyvinkin olla yksi väylä siihen. Representaatioiden itsessään ei pitäisi olla ihmisten järkytyksen tai vihan aihe. Korkeintaan se, millaisia nämä representaatiot ovat.
Seksuaalisen toiminnan kuvastossa on muutama ongelma: On hyvä muistaa, ettei käytettävä materiaali vastaa koko kuvaa ko. kanssakäymisestä. Ihmiset eivät läheskään aina käyttäydy kuten esimerkiksi videoissa tai kirjallisuudessa. Seksi on paljon muutakin kuin se, mitä sisältö näyttää. Kaikkea sellaista, mitä materiaali näyttää, ei luonnollisestikaan tarvitse tehdä.
Nämä seikat voivat pahimmassa tapauksessa unohtua sellaisilta henkilöiltä, joilla ei ehkä ole hirvittävästi kokemusta fyysistä intiimiyttä sisältävistä ihmissuhteista. Aikuisviihteen tehtävä on herättää mielikuvitustamme ja synnyttää fantaisioita, seksuaalikasvatuksen puolestaan opettaa, kuinka ihmisten kanssa ollaan todellisessa kanssakäymisessä.
Lisäksi seksuaalinen kanssakäyminen kyseisessä kuvastossa on hirvittävän suorituskeskeistä. Tunteisiin ja tuntemuksiin keskitytään vain vähän ja onnistuneen kanssakäymisen mitta on usein laukeaminen.
Todellisuudessa seksi voi olla varsin hyvää ilman kliimaksia ja olla niin paljon muutakin kuin pelkkää yhdyntää. Joillekin esimerkiksi yhdyntä ei kuulu ollenkaan seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Toiset taas eivät ole koskaan saaneet orgasmia. Kaikki tämä tulisi tehdä voimakkaammin näkyväksi.Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat nimenomaan suoritusta saadakseen kiksejä, mutta kaikki eivät toimi niin.
Yksipuolinen kuvasto on suuri ongelma, sillä se voi luoda ihmisille paineita. Vammattomallekin, mutta erityisesti vammaiselle, joka ei välttämättä kykene toteuttamaan itseään samoin keinoin kuin vammattomat, vaan ilmaisu vaatii esimerkiksi soveltamista ja apuvälineiden käyttöä, jotka eivät ole yhteydessä seksileluihin.
Parhaimmillaan eettisistä lähtökohdista tuotettu eroottinen materiaali voi olla osana hyvää seksuaalikasvatusta, keskustelun ja faktatiedon, kuten esimerkiksi anatomian tuntemuksen ja ehkäisyn tärkeyden korostamisen ohella. Ongelma on siinä, että hyvinkin usein kuvastossa esiintyvät kehot ovat vammattomia, sillä eroottisen materiaalin tuottamiseen satsattu rahoitus on tiukilla. Siksi panostetaan siihen, minkä ajatellaan houkuttelevan yleisöä.
Jos invakuvastoa on olemassa, sitä on hankala löytää. Fyysisen rajoitteen omaavana näen tämän harmillisena ja ongelmallisena, ainakin kahdesta syystä: Mahdollinen vammaiskuvasto näytetään usein jonkinlaisen fetisoinnin kautta.
Jokaisella on oikeus fetisseihinsä, siinä ei ole mitään väärää. Se, miten niitä ilmaisee, on ongelmallista. Jos esimerkiksi baarissa tulee toteamaan satunnaiselle vammaiselle, että “Olen aina miettinyt, millaista on harrastaa seksiä vammaisen kanssa”, ei moisen lausuja välttämättä pääse kovin pitkälle yrityksessään, ainakaan minun kanssani.
Toisekseen vammaisia näyttävä, kohtuu helposti löydettävissä oleva aikuisviihteen kuvasto on pelkästään fetissikeskeistä. Se saattaa aiheuttaa sen, että vammaisten seksuaalisuutta pidetään jotenkin kummasteltavana sekä outona. Niinhän ei ole. Jos kuvastosta puuttuu täysin hahmot, joilla vain on rajoite ilman, että siitä tehdään numeroa. Tällöin se voi luoda ongelmallisia ajatusmalleja ainakin joidenkin mielissä.
Vammaiskuvaston puuttumisella ko. sisällössä on suuria ongelmia myös meidän vammaisten näkökulmasta. Osa invoista, varsinkin sellaiset, joilla ei ole mitään seksuaalista kokemusta saattavat ajatella: Minua ei näy näissä kuvastoissa, eli ei asia myöskään kuulu minulle. Heillä ei välttämättä ole mitään hajua, miten homma toimii ja seksuaalisesta kanssakäymisestä ylipäätään on erittäin väärä kuva. Mistä he saisivat ideoita siihen, mitkä asiat saattaisivat itselle toimia? Entä jos lainkaan oman “lajityypin” edustajia ei löydy sieltä, mistä muut hakevat ideoita? Mistä he voisivat saada edes teoreettisia ratkaisuja apuvälineiden käyttöön?
Toisekseen, jos invat törmäävät kaltaisistaan vain fetisoituun sisältöön, voi syntyä kuva siitä että he olisivat jollain tavalla seksuaalisia objekteja. Emme me ole. Olemme ihmisiä, joilla on tunteet ja halut. Meidät tulee kohdata ihmisinä, persoonina, ei näyttää pelkästään objekteina tai kuriositeetteina.
“Valtavirta-aikuisviihteen” tarjoama yksipuolinen kuvasto seksuaalisesta kanssakäymisestä on hyvin monella tasolla ongelmallista. Ko. sisällön pitäisi olla inklusiivisempaa. Sen kuvaston pitäisi moninaistua huomattavasti. Se saattaa välittää tällä hetkellä vääristyneitä mielikuvia eri ihmisryhmien seksuaalisuudesta ja itsensä ilmaisun mahdollisuuksista. Kaikki eivät välttämättä sisäistä, että ko. materiaali on tai ainakin voi olla kaukana arkitodellisuudesta ja siitä mitä seksuaalinen kanssakäyminen oikeasti on. Vammaisten tekijöiden pitäisi korottaa ääntään vielä enemmän asian saralla.
Asiaan on tartuttu. #Disabledpeoplearehot -kampanja nousi viraaliksi sosiaalisissa medioissa. Se kertoo, että asia puhuttaa. Vammaiset eivät koe tulevansa nähdyiksi seksuaalisina olentoina, ihmisinä ja persoonina, joilla on halut. Se, että tempausta tarvittiin, kertoo vammaisten seksuaalisuuden olevan vielä kummastuksen aihe. Siitä kielii myös vähäinen eroottinen materiaali.
Vammaisuudesta kertovaa materiaalia on, mutta siitä tiedetään ja puhutaan vähän. Ainakin yksi autenttisesti CP-vammaisuutta kuvaava aikuisviihde-elokuva on kuitenkin tehty. Se on edistystä, mutta ei tarpeeksi. Toisaalta vammaisista pitäisi tulla omalla tavallaan myös normaali näky aikuisviihteessä ja muussa seksuaalisuutta korostavassa taiteellisessa sisällössä. Niin, ettei hommaan tarvitsisi erilaista kampanjointia.
Lue myös:
Sinulle, seksuaalineuvoja tai -terapeutti
Missä on vammaisten seksivalistus?
