Tervetuloa lukemaan Vammaisuuden näyttämön 12. osaa. Kyseessä on juttusarja, jossa käsittelen mediassa jo olemassa olevien vammarepresentaatioiden antamaa kuvaa rajoitteiden kanssa elämisestä. Sarja sai alkunsa kun pohdin, miksei vammaisia näy viihteessä. Tässä osassa käsittelen Gleetä, jonka mainitsin jo yllä mainitussa postauksessa. Katsoin sarjan, kun se tuli ja aloitin taannoin uudelleen katsomisen.
Glee on lukion kuoron kohtaamista haasteista, kilpailusta, ystävyydestä ja ihmissuhdedraamasta kertova sarja. Jälkimmäisissä kausissaan se näyttää, mitä sen kuoron päätähdistä tuli heidän tavoitellessa unelmiaan, ja kuinka uusi sukupolvi jatkaa kerhon perinnettä. Sarjaa tehtiin vuosina 2009-2015 kuuden kauden verran. Se on kevyttä viihdettä ja saa usein hymyn huulille, vaikka osassa jaksoista käsitellään arkoja aiheita, kuten vakavia sairauksia, kuolemaa tai teiniraskautta. Sarja on täynnä aikansa tarttuvia hittejä, jotka saavat katsojan laulamaan. Syy, miksi tartun Gleehen on Artie Abrams.
Artie on yksi Gleen päähahmoista, Uudet Tuulet -kuoron alkuperäisjäsen. Hahmo esiintyy sarjan kaikilla kausilla. Abrams on sympaattinen nuori mies, jolla on mahtava ääni. Hän on halvaantunut auto-onnettomuudessa, eivätkä hänen jalkansa toimi. Miinuksen sarja saa repsentaatiotaan heti jo sen vuoksi, että vaikka Artieta näyttelevä Kevin McHale onkin ihana, ei hänellä ole vammaa. Hahmo on kirjoitettu niin, että ainakin lievästi vammainen näyttelijä olisi selvinnyt roolista hyvin. Autenttisuuden mahdollisuuteen olisi siis voitu tarttua, mutta niin ei tehty.
Muuten hahmon kirjoittamisessa on onnistuttu lähtökohtaisesti hyvin, ja Artie on esitetty juuri niin kuin viihteeltä toivoisin. Henkilönä, jolla sattuu olemaan vamma, mutta joka on paljon muutakin kun vain rajoitteensa. Sarjassa kuvataan hyvin vamman tuomia haasteita, kuten esteellisyyttä, ihmisten asenteita ja kuulumattomuuden tunnetta. Niistä ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan Artie näytetään kokonaisena henkilönä.
Miten Artie suhtautuu vammaansa? Lähtökohtaisesti näyttäisi siltä, että Artie on tyytyväinen elämäänsä rajoitteen kanssa. Haavekuvissaan hänet kuitenkin näytetään tekemässä muutama erittäin näyttävä tanssinumero ilman tuolia. Kun katsoin tätä ensimmäisen kerran teininä, suivaannuin. En osannut samaistua Artien tunteisiin. Vaikka kuinka yrittäisin, en voisi kuvitella itseäni esimerkiksi moonwalkkaamassa. Nyt, kun katson sarjaa uudestaan, hahmotan minun ja Artien suurimman eron: hahmolla on kokemus ja muistikuva vammattomuudesta, totta kai hän haaveilee ainakin toisinaan elämästä ilman vammaa.
Erityisesti pidin eräästä 4. kauden jaksosta vammaisuusnäkökulmasta. Siinä Artie on suunnattoman turhautunut vammaansa kaaduttuaan. Hän toivoo, että halvaantumiseen johtanutta auto-onnettomuutta olisi tapahtunut. Unessa suojelusenkeli näyttää Artielle, mitä ko. skenaariossa olisi tapahtunut: Glee-klubia ei olisi koskaan perustettu. Artie ei olisi tutustunut ystäviinsä, eivätkä nämä olisi lähteneet tavoittelemaan unelmiaan. Uni osoittaa pojalle, että vaikka vamma tuo mukanaan haasteita, se myös antaa paljon. Artie ymmärtää nykytilanteen olevan parempi rajoitteesta huolimatta. Rajoitteen ansiosta on tapahtunut paljon hienoa.
Minua lämmitti suuresti myös Artien ja hänen äitinsä suhde, vaikka siitä nähdäänkin vain pieniä välähdyksiä. Näissä pätkissä näytetään osuvasti se, millainen vanhemman suhde vammaiseen lapseen kuuluisi olla. Äiti omistautuu sille, että poika saa parhaan mahdollisen elämän. Hän kuitenkin haluaa nähdä Artien itsenäistyvän ja lentävän pois pesästä. Niinpä hän rohkaisee ja kannustaa nuorukaista, kun Artie on peloissaan tutun kotikaupungin jättämisestä taakseen. Turvaverkosta luopuminen pelottaa, kun hän päättää suunnata kohti suurta kaupunkia ja koulua, josta hän on unelmoinut. Pelko vieraan kohtaamisesta on taltioitu hyvin siihen, että Artie yrittää väittää äidillä olleen ongelma muuton suhteen, vaikka häntä itseään pelotti. Vieras ja arvaamaton saattaa osoittaa vammaiselle, ettei hän pärjää. Se lannistaa ja masentaa, sekä on pahimmillaan terveysuhka.
Se, missä sarja otti takapakkia invana elämisen esittämisessä oli Quinnin onnettomuus. Tekijät näyttävät hienosti sen, kuinka Artie yrittää opettaa tyttöä uuteen elämään tuolin kanssa. Siitä tiimi saa pisteet. Quinnille kerrotaan ensin, että kävelykyvyn saaminen takaisin on epätodennäköistä. Jo muutamaa jaksoa myöhemmin Quinn kuitenkin kävelee. Vaikka kuntoutusta näytetään, saadaan aikajana näyttämään kohtuuttoman lyhyeltä ja Quinnin toipuminen ihmeparanemiselta. Ihmeparanemisia ei ole.
Kaikkinensa Glee on onnistunut vammaisuuden kuvaamisessa hyvin. Se näyttää meidät invat todellisina ihmisinä, joiden elämät eivät kietoudu pelkästään rajoitteiden ympärille. Uudelleenkatsomisen aikana hahmotin myös sen, kuinka oma suhtautumiseni vammaisuuden hahmottamiseen on muuttunut vuosien varrella.
