Vaikuttamistyö on minulle monella tapaa rakas harrastus ja olen löytänyt sen parista oman paikkani. On kuitenkin muutamia asioita, jotka olisin toivonut jonkun minulle kertovan, ennen kuin tähän hommaan ryhdyin. Mitä ne sitten ovat?
Ensinnäkin, hommassa voi joutua myrskyn silmään. Jotta asioihin pystyy oikeasti vaikuttamaan täytyy puhua joskus tabuistakin aiheista. Sellaisista, jotka saavat osalla ihmisistä karvat pystyyn. Täytyy olla rohkea ja avoin mielipiteidensä kanssa. Täytyy kyetä seisomaan sanojensa takana. Pahimmillaan siitä saa hirvittävästi kuraa niskaansa ja joutuu kestämään jälkipyykkiä. Jokaisen täytyy miettiä, mitä on valmis kestämään sellaisen homman vuoksi, josta harvemmin maksetaan korvaus. Kuinka tärkeä ajettava asia on ja voisiko asiaa mahdollisesti muotoilla nätimmin, jos oma nahka on herkempi ja ottaa pienistäkin asioista itseensä tai saa kolhuja. Voisiko jakaa vähemmän ja silti saada asioita aikaan? Tähän liittyy vahvasti se, että jokaisen vaikuttajan on etsittävä omat rajansa.
Toivon, että erilaisissa vaikuttamisen työpajoissa keskityttäisiin tulevaisuudessa enenevässä määrin siihen, kuinka suhtautua negatiiviseen palautteeseen. Kuinka kääntää se mahdollisesti voimavaraksi ja oppimisen paikaksi? Tällä hetkellä työpajoissa keskitytään enimmäkseen siihen, miten viesti saadaan perillä ja millaisia erilaisia kanavia vaikuttamiseen on. Jälkihoito on kaikessa tärkeää, niin myös tässä roolissa.
Olennaisena edelliseen liittyen on lisättävä sen tärkeys, kuinka omat virheet tulee tunnistaa ja tunnustaa, jos sellaisia pääsee sattumaan. Kuinka se tehdään oikeaoppisesti julkisella areenalla? Me vaikuttajatkin olemme ihmisiä ja saatamme päästää suustamme sammakoita vahingossa, vaikka tarkoituksena ei ole loukata tai provosoida ketään.
Toisekseen toivon, että minulle olisi kerrottu, kuinka paljon yksityisyyden verhoa joutuu oikeastaan raottamaan. Toisaalta minusta tuntuu, että en kerro blogissani juuri mitään itsestäni tai omasta elämästäni. Tottahan se on, sillä arkea en juurikaan kuvaa. Arkea, tai sitä miten vamma vaikuttaa juuri minun elämääni. Näistä asioista puhun useimmiten “vammaiset” tai “me vammaiset” muodossa, ellei tekstin sävy ja kokonaisuus ole selvästi henkilökohtaisempi.
Sen sijaan puhun hyvinkin avoimesti tunteistani, ajatuksistani ja havainnoistani maailmasta. Toisinaan avoimemmin kuin mitä puhuisin omille ystävilleni. Kuten olen aiemmin sanonutkin, joskus blogikirjoituksen jälkeen on takki aivan tyhjä ja julkaiseminen on tuntunut vähintäänkin ahdistavalta. Silloin sitä miettii kannattiko homma nyt. Oliko siinä lopulta lainkaan järkeä? Toivon että vaikuttamistyöhön kannustettaessa keskityttäisiin enemmän siihen, miten jokainen löytäisi omat mukavuusalueensa ja osaisi turvallisesti astua niiltä pois silloin, kun se on välttämättömän tarpeellista. Toivon, että meillä olisi myös ihmisiä joiden kanssa voisimme keskustella jos joku asia jäi hampaan koloon. Tiedän että sellaisia ihmisiä on, vertaistuella on suuri merkitys. Kuitenkin ehdottaisin seuraavaa: Esimerkiksi jos ihminen tekee vammaisjärjestön nimissä vaikuttamistyötä, voisivat heidän edustajansa olla voimakkaammin läsnä ja tarjota tilanteen vaatiessa keskusteluapua ja keinoja ikävältä tuntuneen tilanteen ratkaisuun.
Kolmanneksi toivoisin, että joku olisi sanonut minulle, kuinka tähän hommaan voi tulla ähky. Ihan oikeasti, olen tehnyt tätä myöhäisteinistä asti ja välillä tuntuu etten jaksa puhua enää yhdelläkään sanalla vammaisuudesta. Etenkin, jos joudun esimerkiksi yhden kuukauden aikana puhumaan kokemustoimijapuheenvuoroissani seksuaalisuudesta, tuntuu, etten enää ikinä koskaan tahdo puhua siitä yhtäkään sanaa. Saati ajatella seksiä. Joku, tai oikeastaan useammatkin, ovat joskus sanoneet, että puhun siitä enemmän kuin teen mitään aiheeseen viittaavaa. Tottahan se on. Ainakin toisinaan. Esimerkiksi vähemmistöjen seksuaalisuudesta puhuminen on tärkeä asia. Tietoisuutta tulee lisätä, mutta aiheita voi ja on suotavaa vaihtaa. Se pitää mielen virkeänä.
Jos keskittyy vain yhden asian lobbaamiseen, sitä tulee korvista ulos. Identiteettikriisikin siinä uhkaa iskea. “Olenko mitään muuta kuin vammainen?” on kysymys, joka pyörii kyseisen tunteen aikana päässäni hyvin voimakkaasti. Ähky näkyy myös siinä, että olen ihan liekeissä silloin, kun pääsen puhumaan jostain muusta aiheesta, vaikkapa mielenterveydestä. Olkoonkin, että käsittelemäni aiheet voivat olla raskaita ja monelle haastavia. Siitä huolimatta minua helpottaa se, että on jotain muuta, josta puhua, kuin ainoastaan rajoitteet ja niiden vaikutukset elämään. Näin ei tule oman toimintansa vuoksi määritellyksi vain yhden asian kautta.
Homma vie myös valtavan määrän aikaa ja välillä sitä miettii, jos oikein syvällä toiminnan pyörteissä on, onko sitä muuta elämää kuin tämä vaikuttaminen ja erilaisten ihmisryhmien puolestapuhuminen. Kenelläkään ei pitäisi olla sellaista tunnetta, että elämä pyörii vain näiden asioiden ympärillä. Jokaisella pitäisi olla myös muuta elämää, sillä ainoastaan silloin ihminen on tyytyväinen.
Toivon myös, että joku olisi kertonut minulle, että aina ei tarvitse olla äänessä. Joskus voi olla vapaalla ja antaa jonkun muun ottaa tilaa itselleen ja sydämensä asialle.
Vaikuttamistyöhön liittyy monia haasteita, joihin ei osaa varautua ennen kuin hommaa on tehnyt jonkin aikaa. Usein nämä haasteet oivaltaa vasta sitten, kun alkaa tulla seinä vastaan ja tajuaa, että nyt pitäisi pitää tauko tai on menty vähän omien rajojen yli. Siksi toivoisin, että kursseilla puhuttaisiin paljon enenmmän myös haasteista selviämisestä ja vaikuttamistyön varjopuolista. Näin jokainen vaikuttajaksi haluava osaisi valmistautua ja suhtautua tehtäväänsä paremmin.
