Mielenterveys, Sekalaisia, Vammaisuus

Päiväni Pinjana 2

Kirjoitin keväällä blogipostauksen nimeltä ”Päiväni Pinjana”. Siinä kerroin pääpiirteittäin millainen on peruspäiväni. En sitä, missä tarvitsen henkilökohtaisilta avustajiltani apua, sillä se ei kuulu teille, rakkaat lukijat. Yksityisyyden verhoa on edelleen pidettävä yllä. Sen sijaan puhuin postauksessa siitä, mistä kaikista seikoista päiväni oikeastaan koostuvat. Yllätyksekseni tuo kynäily sai paljon huomiota. En ollut odottanut sitä, sillä minähän olen täysin tuntematon, ja monella tapaa mitättömyys, kun mietitään vaikuttamiskenttää. Vammaispiireissä minut toki aletaan jo pikkuhiljaa tuntea, mutta muuten olen vielä kohtalaisen tuntematon.

Elämäntilanteeni on kuitenkin muuttunut keväästä huomattavasti ja siksi ajattelin, että nyt on hyvä hetki kirjoittaa ”Päivänä Pinjana, osa 2”.

Päivääni rytmittävät edelleen samat perusasiat. Avustajien vuorot rytmittävät sen, mihin aikaan nousen ja mihin aikaan käperryn peittorullaan, valmiina nukkum… siis todellisuudessa tekemään vielä lisää hommia, vähintään ajatustyön muodossa. Toki minä määrään päiväni rytmin, sillä sanelen sen, koska avustajani tulevat töihin. Sitä raamittaa kuitenkin minulle myönnetty päätös avustajatunneista. Koska tarvitsen apua siirtymisissä, jotka teen mahdollisuuksien mukaan lyhyillä matkoilla kävellen, on tämä rytmiin nojaaminen pikku pakko.

Edelleen, mikäli mahdollista, treenaan heti aamusta, sillä iltatreenit ovat kerta kaikkiaan yksi hirveimmistä asioista, joita tiedän. Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät ärräpäät lentäisi suustani hyvin ärhäkkäinä, jos joudun polkemaan kuntopyörää kahdeksan aikaan illalla.

Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä nyt, hyvät naiset ja herrat, olen viiden vuoden yrittämisen jälkeen päässyt opiskelemaan. Olenhan minä tässä välissä opiskellut avoimessa yliopistossa vaikka mitä ja kirjoittamista parillakin eri linjalla, mutta nyt olen vihdoin tutkinto-opinnoissa. Muutaman vuoden päästä voin ehkä viimein sanoa itseäni aikuiseksi, sillä valmistun korkeakoulusta. Isona minusta tulee käsikirjoittaja, ainakin linjani mukaan.

Päivääni siis värittävät esimerkiksi erilaiset kouluprojektit. Milloin olen käsikirjoittamassa lyhytelokuvaa tai kirjoittamassa esseetä. Toisinaan taas eksyn kameran eteen. Kyllä, minä, joka vihaan näyttelemistä yli kaiken, olen nykyään usein myös kameran edessä ja näyttelen monessakin pienessä kouluprojektissa juonen kannalta merkittävää roolia. Se on aivan kamalaa, aivan kuten ennenkin. Olen kuitenkin jossain määrin oppinut nielemään inhoni ja ahdistukseni. Toisaalta, olen toistaiseksi päässyt näyttelemään vain ahdistuneita ja kiusallisia hahmoja. Kenties sellaisia, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Ja sehän sujuu meikätytöltä luonnostaan!

Editoinnin hoitaa kouluprojektien osalta pitkälti onneksi joku muu. Hyvä, jäljestä tulee huomattavasti parempaa kuin minun kätteni kautta, editointi kun ei ole koskaan ollut minun juttuni. Selviän siitä kunniakkaasti, jos minun täytyy editoida videoita työtehtävänäni tms. Omissa projekteissa ulkoistan tehtävän mieluusti eteenpäin. Korkeakouluni ei päästä meitä helpolla. Pahimmillaan joudumme lähes kylmiltään jonkun tehtävänannon pariin. Aikaa suunnitteluun, kuvaamiseen ja editointiin oli alkusyksyn projekteissa muutama päivä yhteensä per homma. Ymmärrän, miksi opettajat ovat päätyneet tähän ratkaisuun: He tahtovat totuttaa meitä elokuva- ja tv-alan paineisiin. Ymmärrän ja arvostan sitä. Kuitenkin valehtelisin jos väittäisin, etten ole toisinaan aivan helisemässä tehtävänantojen kanssa. Me olemme vasta aloittamassa opintojamme. Meiltä ei ole realistista odottaa samanlaista paineensietokykyä, kuin rautaisilta ammattilaisilta. Onneksi nyt alkaneissa suuremmissa projekteissa meillä on myös enemmän aikaa miettiä, kuinka rakennamme jonkin projektin.

Onneksi minulla on nykyään arsenaalissani teemaan sopivat ”Tilapäisesti loppu” t-paita, (joskin jostain syystä läheiseni pohtivat, onko se tilapäistä!) sekä maailman ihanin ”Kohti psykoosia ja sen yli” –yksisarvismuki. (Kyllä, mielenterveysongelmat ovat vakava juttu. Jokainen blogiani lukenut varmasti tiedostaa, kuinka tärkeäksi koen avoimen keskustelun ihmisen henkiseen hyvinvointiin liittyen. Olen kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että silloin, kun on väsynyt ja loppu, pääsee mustalla huumorilla pitkälle.)

Katson kameraan kädessäni psykoosimuki.

Järjestöhommat ovat edelleen tärkeä osa minua ja arkeani. Kirjoitan tätä blogia mielestäni entistä ammattimaisella otteella ja pyrin tarjoamaan lukijoilleni mahdollisimman erilaista sisältöä.  Jotain olen ilmeisesti tehnyt oikeinkin, sillä viime aikoina olen saanut haastattelukutsuja vaikka ja minne. Kaikki eivät ole edes koskeneet vammaisuutta. Se jos mikä on ihan huippua!

Teen järjestöhommia myös työkseni koulun ohella. Aiemmin olin pari vuotta puhelinasiakaspalvelija. Työ oli uskomattoman raskasta ja vaikutti hyvinvointiini, vaikka itse työympäristöstä pidinkin. Lokakuun alussa hommani vaihtuivat lennosta toisen järjestön tiedotushommiin. Minä kirjoitan työkseni jotain, muutakin kuin satunnaisia lehtihommia! Vihdoin! Se, kun pääsee tekemään jotakin, jossa tietää olevansa hyvä ja näkee kättensä jäljen heti, on uskomattoman palkitsevaa ja vaikuttaa hyvinvointiin.

Onko minulla vapaa-aikaa? Monet kysyvät sitä minulta toistuvasti. Rehellisesti, tiedustelen sitä toisinaan myös itseltäni. Kyllä minulla sitä kuitenkin on – ainakin toisinaan. Vähintään silloin, kun minut pakotetaan ystävän toimesta alas ja esimerkiksi katsomaan sarjaa tai pelaamaan jotain. Tai, jos joku odottamani larppi on nurkan takana ja pääsen toteuttamaan siinä luovuuttani. Käytän erilaisia roolipelejä hyvin voimakkaasti omien tunteideni purkuun.

Päiväni ovat siis edelleen täynnä milloin mitäkin. Jos luulin keväällä olevani kiireinen, silloin en oikeasti tiennyt kiireestä mitään. Vaikka hoppu on kasvanut ja koulu tuntuu toisinaan vähintäänkin turhauttavalta, koen silti voivani yleisesti paremmin kuin esimerkiksi keväällä. Elämässäni on paljon merkityksellisempää sisältöä kuin aiemmin. Tämä ei poista sitä, ettenkö panikoisi ystävilleni milloin mistäkin tai olisi aivan hermoromahduksen partaalla silloin, kun kaikki tuhat ja yksi deadlinea puskevat niskaan.

Pinjuutta kuvaavat siis kolme elementtiä: Kiire, tarmo ja tunteenpurkaukset.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.