Toisinaan kirjoittajan polun alkutaipaleilla olevilla saattaa olla harhaluuloja siitä, mitä kirjoittajana oleminen oikeastaan on. He saattavat ajatella, että täysiverinen kirjoittaja on jotenkin valmis. Sellainen tekstitaituri, joka ei tee virheitä asioissa, joiden äärellä painii. Tämä harhaluulo on erittäin haitallinen, sillä pahimmassa tapauksessa se estää monia lupaavia kirjoittajanalkuja jatkamasta yrittämistä ensimmäisten vaikeuksien jälkeen, ja saavuttamasta sitä kautta potentiaaliaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ja etenkin kirjailijaksi tai kirjoittajaksi oppii vain harjoittelemalla ja tekemällä. Eikä se oppiprosessi ole koskaan täysin valmis.
Liian usein etenkin aloittelevat kirjoittajat, unohtavat sen, että feministinen kirjoittaminen kannattaa. He sortuvat kliseisiin ja stereotypioihin, eivätkä uskalla lähteä tuottamaan jotain tekstiä, sillä pelkäävät loukkaavansa jotain ihmisryhmää. Voi olla, ettei kirjoittaja myöskään jaksa tehdä taustatyötä, jota aidosti hyvä pitempi teos jostain aiheesta vaatisi. Kenties hän ei tule ajatelleeksi mahdollisesti haitallisia ilmaisujaan tai luomaansa kuvastoa.
Huomaan ajatelleeni, kuinka tietyistä asioista kirjoittaakseni minun pitäisi tietää niistä huomattavasti aikaisempaa enemmän. Minun pitäisin ikään kuin ansaita oikeuteni puhua aiheista, joista tahdon korottaa ääntäni. Valmistautuessani alkusyksystä olleeseen feministisen kirjallisuuden Instagraam-liveen, ja suunnitellessani sitä, ymmärsin ettei oman tuotantoni hahmokaarti vuosien saatossa, eikä ainoassa (omakustanteena) julkaistussa teoksessani, ollut kovin feministinen. Hahmokaartiani edustavat kokoelma stereotyyppisiä hahmoja hyvin kapealta aspektilta. Toki päähenkilö on vahva, itsenäinen nainen, mutta muilla osa-alueillaan hän menee aika lailla normeihin, eikä kuulu vähemmistöihin, tai kohtaa syrjintää. Paitsi rakkautensa vuoksi, että kai sen voisi ottaa jollain tavalla feministisenä kannanottona. En ajatellut sitä sellaisena, enkä koe asetelmaa olosuhteet huomioiden millään tavalla sellaiseksi, että voisin hyvällä omallatunnolla väittää kyseessä olevan kannanotto.
Haluaisin sisällyttää tarinoideni hahmokaartiin enemmän vähemmistöön kuuluvia, mutta minua on pelottanut. Koen, etten ole tiennyt asioista tarpeeksi. Minusta on tuntunut vieraalta mennä kyselemään kyseisistä aiheista tuntemattomilta, sillä ihmisten lähestyminen on minulle muutenkin haastavaa, vaikkei sitä välttämättä minusta somen perusteella uskoisi.
Vasta blogikirjoittamisen myötä olen uskaltautunut ottamaan kantaa vammaisten lisäksi muidenkin vähemmistöjen asioihin. Olen toki varmistellut ihmisiltä, joilla on aihepiiristä X enemmän kokemusta, että kirjoitanhan oikein ja enhän puhu jotain väärää. Vaikka ymmärrän, ettei kaikkia voi miellyttää, en silti tahdo tietämättömyyteni vuoksi loukata ketään tai luoda vääränlaisia mielikuvia jostakin ihmisryhmästä.
Vaikka asioista puhuminen hirvittäisi, täytyy niin tehdä. Vain siten ihmisten ymmärrys voi lisääntyä ja laajentua. Sen avulla käsitykset ja toimintamallit voivat muuttua ainakin yksilöiden omassa käytöksessä ja ihmissuhteissa. Ei voi olettaa, että ihmiset kykenisivät ymmärtämään asioita, joista he eivät ole ottaneet selvää, tai joita he eivät ole kohdanneet. Jos joku ei ole heidän kanssaan keskustellut tai haastanut ajattelemaan, oivallusta asian suhteen on tuskin herännyt. Ihminen oppii nimenomaan oivallusten kautta ja ne tapahtuvat vain, jos niiden eteen tekee töitä.
Ei riitä, että asioista puhuu vain faktojen kautta. Varsinkin kehittyvässä iässä oleva ihminen kiinnittää paljon huomiotaan tarinoihin ja niiden tapahtumiin. Siksi on tärkeää, että erilaiset ihmisryhmät tulisivat mahdollisimman hyvin edustetuiksi myös kaunokirjallisuudessa. Mikäli pääsen joskus takaisin pakertamaan fiktion pariin, aion ottaa haasteekseni kirjoittaa esimerkiksi novellikokoelman, jonka jokaisessa novellissa on päähenkilönä erilainen ja eri vähemmistöön kuuluva henkilö. Haluaisin kirjoittaa näitä päähenkilöitä osaksi vähemmistöjä, joista puhutaan vain harvoin ja joihin en itse kuulu. Haluaisin tehdä sen niin, ettei vähemmistön osana olemisesta tule minkäänlaista nyyhkytarinaa. Mikäli tähän hankkeeseen ryhdyn, tiedän tulevani tekemääni paljon mokia ja sortuvani stereotypioihin kirjoitusprosessin aikana. Se pelottaa minua ja saattaa estää pääsemästä alkuun. Tunnistan tämän riskin, mutta haluan leikitellä äärirajoillani ja poistua mukavuusalueiltani.
Toivon, että kun jonkinlaisen fiktiivisen proosatekstin kimppuun joskus pääsen (muutenkin kuin kouluprojekteissa), saisin tuekseni mahtavan, ja mahdollisimman laajan, taustatiimin, joka auttaisi minua mieltäni askarruttavissa kysymyksissä. Olen valmis myös siihen, että valtaväestöltä saattaisi tulla tästä kyseisestä projektista paljon sanomista.
Toivon, että ihmiset yhä enemmän lähtisivät kirjoittamaan hahmoja erilaisista lähtökohdista, eri vähemmistöihin kuuluvina ja mahdollisimman värikkäinä. Aina ei itse tarvitse edustaa jotain ryhmää voidakseen puhua heidän haasteistaan ja saada heidän ääntään kuuluviin. Täytyy vain tietää mistä puhuu, vaikka omakohtainen kokemus puuttuisikin. Oma lähtökohta kirjoittajana täytyy tehdä lukijalle selväksi. Kuten neuvon aina kaikkia, jotka haluavat kirjoittaa, sanon myös tässä: älkää tehkö niin kuin minä tein ja antako pelkonne estää teitä tekemästä jotain. Tarttukaa härkää sarvista ja haastakaa itsenne. Siinä samalla voitte oppia jotain uutta ja hienoa maailmasta.
Feministinen kirjoittaminen on jotain, jonka jokaisen kirjoittajaksi haluavan tulisi sisältää jollain tasolla. Se ei ole täydellisyyttä. Se on kirjoittajan näkökulmasta paitsi asioista tietämistä, niin myös sen myöntämistä, ettei asioista oikeastaan tiedä mitään. Se on oppimista ja ymmärtämistä, itsensä haastamista esimerkiksi mahdollisimman monipuolisen hahmokaartin muodossa.
