Olen aina sanonut, ettei vamma vaikuta merkittävästi elämänlaatuun, kunhan palvelut ja ympäristö toimivat kuten niiden kuuluisi toimia. Olen edelleen tästä samaa mieltä, tavallaan. Vamma kuitenkin vaikuttaa siihen, voiko elämässä toteuttaa esimerkiksi niitä kaikkein fyysisimpiä haaveita, kuten vaikkapa pelastajan ammattia. Rajoite vaikuttaa myös tapaan nähdä maailmaa. Se tekee ihmisestä sellaisen, kuin hän on. Vamman piikkiin ei kuitenkaan voi laittaa esimerkiksi huonoa käytöstä. Myönnän, että vamma on vaikuttanut minuun hyvin monella tapaa. Sen tajuaa vasta sitten, kun asiaa pysähtyy perin pohjin miettimään.
Taannoin minulta kysyttiin, millä tavalla vammani on vaikuttanut uravalintaani ja opiskelisinko ehkä jotain muuta, jos minulla ei olisi sitä. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan ”luultavasti kyllä.”
Pienenä halusin itselleni jonkun siistin ammatin, kuten poliisin. Armeijaankin olisin tahtonut mennä. Teini-iästä eteenpäin olen aina halunnut haastaa itseäni fyysisesti. Tätä rajoitteeni ei estä millään tavoin. Sen sijaan se rajaa minut ikäväkseni tiettyjen ammattikuntien ulkopuolelle. Esimerkiksi armeijaan en pääsisi, vaikka kuinka haluaisin. Sen lisäksi, että olen aina halunnut haastaa itseäni fyysisesti, tahdon tuntea itseni merkitykselliseksi. Rajoitteeni estävät minua tekemästä fyysisellä tasolla auttavaa työtä. Ja voi pojat, kuinka se on menneinä vuosina osannutkin ärsyttää. Teininä itkin lukemattomia kertoja kokiessani itseni täysin hyödyttömäksi.
Toisaalta, eräs teini-ikäni haave oli olla psykologi. Halu muiden auttamiseen kytee yhä vahvana sisälläni. Kuitenkin vammani mukana tuli kylkiäisenä niinkin mukava asia, kuin avaruudellisen hahmottamisen häiriö. Tämä tekee esimerkiksi matematiikan ja reittien hahmottamisen minulle haasteelliseksi. Ikävä kyllä kaikki mielen parissa työskentelevät tarvitsevat matematiikkaa, ainakin opiskeluaikana. Tiedän ihmisen, joka on vammastaan huolimatta lukenut ko. ammattiin. Itse sen sijaan meinasin pyörtyä nähdessäni kerran pääsykokeen rakenteen ja koetehtäviä. Ehkä se olisi mahdollista raa’alla aggressiolla ja tarmolla. En vain uskonut tai usko itseeni tarpeeksi.
Luulen suhteeni kynäilyyn korostuneen juurikin toimintakykyni (tai sen puutteen) kautta. Fyysiset harrastukset kun lähinnä ahdistivat nuorempana. Lapsuudessani sovellettavuudesta kun ei vielä paljon puhuttu, minkä lisäksi minulta puuttuivat vertaistuen kokemukset. Minulle ”tahdon olla kuin muut” –ajatuksen ”muut”, olivat siis vammattomat. Sellainenhan en oikeasti koskaan voisi olla. Kirjoittaminen puolestaan oli minulle tapa paeta tästä maailmasta toisiin todellisuuksiin ja leikitellä asioilla ja mahdollisuuksilla, joita ei omassa elämässäni ollut. Koen, että etenkin teininä, jolloin kirjoitin lähinnä vammattomiin hahmoihin pohjautuvaa fiktiota, elin rustailujeni kautta elämää, jollaista en voinut todellisuudessa saada. Se antoi minulle mahdollisuuden leikitellä ”entä jos ” -tilanteilla.
Toisaalta nykyään alkuperäinen kynäilyni tarkoitus on kääntynyt itseään vastaan. Joskus vannoin, etten kirjoita koskaan asiatekstejä. Nyt proosa, se jolle sydämeni voimakkaammin sykki, on jäänyt jonnekin taka-alalle. Vannoin vielä teininä, että pitäisin tekstini puhtaina vammaisuudesta, kaukana oikeasta todellisuudesta, keinona leikkiä jotain muuta. Kuinkas nyt onkaan käynyt? Olen avoimesti vamman omaava aktivisti. Kirjoitan lähinnä asiatekstejä.
Olen ymmärtänyt omaavani jonkinlaisen kynäilyn taidon. Hahmotan myös yhteiskunnallisia epäkohtia. Käsitän, että yhdistämällä nämä kaksi asiaa, voin vaikuttaa tavalla, joka tuntuu itsestäni mielekkäältä. Vaikuttamiseni kuitenkin kumpusi itsekkäistä syistä: Halusin muuttaa kaltaisteni oloja. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen saaneen iloa, ajateltavaa ja voimaa teksteistäni.
Myös valtaosa varsinaisesta työkokemuksestani liittyy kahta työpaikkaani lukuun ottamatta jollain tavalla rajoitteisiin. Uskon, että omakohtainen kokemus vamman kanssa elämisestä on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen nämä paikat saanut. Varmasti sekin, että tunnen ihmisiä ko. kentältä, on näytellyt jonkinnäköistä roolia. Osaaminen painaa toki näitä seikkoja suuremmin vaakakupissa. Sen voin kuitenkin sanoa, etten olisi osannut hakeutua ko. työpaikkoihin, ellen olisi rajoitteeni vuoksi ollut tietoinen noista organisaatioista.
Kyllä, luultavasti opiskelisin muuta alaa vammattomana. Kyllä, rajoite on vaikuttanut valintoihini monella tapaa. Se ei kuitenkaan määrittele minua.
Lue myös:
Mitä vammaisuus tarkoittaa?
Hetket, jolloin vammaisuutensa tajuaa
Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?
Kirjoittaminen – rakas viholliseni
