Kirjoittaminen, Vaikuttamistyö

Vuosi 2020 – mitkä postaukset jäivät mieleeni ja miksi?

Vuosi 2020 lähenee loppuaan ja viimevuotiseen tapaan katson aiheelliseksi pysähtyä miettimään, mitä kaikkea tämä vuosi on bloggarin näkökulmasta pitänyt sisällään. Pidin joulukalenteria Instagramin puolella, jossa esitin toiveita liittyen yhteiskuntaamme, mutta sen lisäksi nostin esiin itselle tai muille merkittäviä postauksia vuodelta 2020. Tiedän kuitenkin, etteivät likikään kaikki blogin lukijat käytä Instagramia. Näinpä koen olennaiseksi fiilistellä muutamia kohokohtia täälläkin. Pyrin nostamaan esiin osin erilaisia sisältöjä kuin Instagramissa. Millaiset postaukset ovat jääneet mieleeni tänä vuonna?

(Rustailin vastaavan postauksen myös puolessa välissä vuotta – sen pääset lukemaan tästä. Pyrin olemaan nostamatta samoja postauksia esiin tässä kirjoitelmassa, joten käypä katsomassa edellinenkin versio.)

Mietteitä burnoutista johtuvasta sairaslomasta, oli yksi tämän vuoden henkilökohtaisimmista kirjoituksista. Sen julkaisu pelotti aivan helvetisti, sillä minulla on hirveitä ongelmia negatiivisten tunteiden näyttämisessä, ellei kyseessä ole aivan läheisin ihmiseni. Ajatus siitä, että avaisin todellista vointiani mahdollisesti laajallekin ihmisjoukolle hirvitti. Eihän suurin osa lähisuvustanikaan tiedä, miten voin. Minua pelotti, sanonko jotain vahingossa väärin, tai niin, että se onnistuttaisiin tulkitsemaan aivan toisin, kuin olin tarkoittanut. Kyllä mielessäni kävi myös se, vaikuttaako avoin puhe burnoutista siihen, millaiset mahdollisuudet minulla on tulevaisuudessa työllistyä? Postauksesta ei alun perin ollut edes tarkoitus tulla julkista. Sen oli tarkoitus olla vain omien tuntojen purkamista jonnekin pöytälaatikkoon. Tilanne eskaloitui, kuten teksteissäni usein käy. Koin myös, että uupumuksesta tulisi puhua yleisellä tasolla avoimemmin.

Vaikka sain avoimuudestani paljon kiitosta, lensivät myös jätökset tuulettimeen. Kumma kyllä, en saanut lainkaan palautetta suoraan heiltä, joiden ihon alle postaus syystä tai toisesta meni. Sain kuulla asioista välikäden kautta. Herää kysymys: ”Olenko niin pelottava, ettei minulle uskalleta puhua suoraan?” Vaikka postauksen kirjoittaminen jännitti ja pelotti minua, auttoi se omalla tavallaan. Kun puhuin asioista julkisesti, pakotti se minut miettimään. Ikään kuin vannomaan itselleni, etten enää ajautuisi tähän pisteeseen, ja sitä kautta myös tarkkailemaan omaa aikataulutustani. Tiesin, etten halunnut kyseiseen tilaan enää koskaan.

Paljon keskustelua herätti ehdottomasti myös postaukseni Mielen sairauksiin liitetystä stigmasta, jossa pureuduin laajemmin siihen, kuinka mielenterveyden haasteista puhutaan, tai ollaan puhumatta. Rakastuin myös tämän postauksen kuvitukseen.

Kun korona valtasi myös Suomen, tein aluksi sellaisen päätöksen, etten tuosta viheliäisestä viruksesta, joka on sekoittanut kaikkien vuoden, tulisi kirjoittamaan. Ihmiset kaipaavat muutakin luettavaa. Toisin kuitenkin kävi. Kirjoitin siitä, kuka pitää huolta vammaisista poikkeusoloissa. Kysyin, missä ovat vammaisten ihmisoikeudet sekä ”Miten sosiaalinen eristäytyminen vaikuttaa mielenterveyteen? ”(Huom! Mikäli luet kahta ensimmäistä tässä kappaleessa mainittua postausta, ota huomioon, että ne on kirjoitettu keväällä. Paljon on siis muuttunut tuon hetken jälkeen.) Nuo postaukset, etenkin kaksi ensimmäistä, reagoivat nopeasti käsillä oleviin tapahtumiin. Varsinkin vammaisuutta käsittelevät postaukset saivat osakseen paljon huomiota. Koin olevani todellinen vaikuttaja – otinhan kantaa ilmiöihin sillä hetkellä kun ne tapahtuivat. Toisaalta postaukset liittyivät voimakkaasti myös omaan ahdistukseeni ja epätietoisuuteen tulevasta. Tokihan minua nyt kiinnosti se, millaiset suunnitelmat varallemme ovat, jos pahin mahdollinen skenaario tapahtuu.

Jokainen seksuaalisuudesta kirjoittamani teksti on tänä vuonna jäänyt jollain tasolla mieleeni, sillä niiden ääreen paneutuminen on ohjannut minut kohti polkua, jolle en ollut ajatellut astua. Polkua, jonka alkua en kuitenkaan malta nyt odottaa. Minkäs teet, kun monet ihmiset ovat alkaneet kääntyä kysymyksineen puoleeni. Tästä teemasta puhuminen on tutustuttanut minut mahtaviin ihmisiin ja upeisiin vaikuttajiin. Kirjoitukset ovat sytyttäneet mielenkiinnon seksuaalisuuden teemaan. Ne ovat poikineet minulle myös keikkaa esimerkiksi Aspan Voimaa Seksuaalisuudesta –hankkeessa Instagram-livejen ja muun muodossa. Tekstien kirjoittaminen on auttanut minua ymmärtämään, kuinka suppeasti seksuaalisuudesta, etenkin vammaisnäkökulmasta, vielä tänäkin päivänä puhutaan. Kirjoitukset ovat osaltaan johdattaneet yleisöä blogini pariin, sillä itsestään selväähän on, että seksuaalisuus myy. Jos pitäisi nostaa yksi postaus tältä vuodelta ko. teemasta, olisi se ehdottomasti Millä keinoin vammaisten seksuaalista itseilmaisua voitaisiin tukea? Miksi juuri tämä postaus? Monet meistä kipuilevat seksuaalisuutensa kanssa. Kirjoitus tarjoaa kiteytettyjä ratkaisuja siihen, miten apua tarvitsevaa voitaisiin tukea ko. saralla. Samalla se siis näyttää, mikä yhteiskunnallisessa suhtautumisessa on ollut, tai on edelleen, vikana. Pääsin postausta rustatessa miettimään, millaista tukea olisin itse nuorempana kaivannut.

Kummallisia kommentteja, joita inva voi kuulla oli ihanan kevyt postaus loppuvuodelta. Tuntui, että olin puhunut vain painavista asioista tai tutkinut jotakin ilmiötä syvällisesti, joten postaukset, joissa pääsen suhtautumaan asioihin vähän kevyemmin ja käyttämään lennokasta kieltä, ovat mukavaa piristystä. Toisinaan pohdiskelen, olemmeko ystävieni kanssa ainoita ihmisiä, jotka törmäävät hämmentäviin tilanteisiin. Näiden postausten julkaisu kuitenkin muistuttaa minua siitä, ettemme ole ystävieni kanssa yksin. Oikeastaan sitä alkaa miettiä, pääsemmekö me kuitenkin helpolla, kun seuraa esimerkiksi Facebookin julkaisuissa kirvonnutta keskustelua.  Se, että tämmöisiä kommentteja tulee, kertoo osaltaan siitä, ettei erilaisuuteen osata vielä suhtautua ja toivoisinkin vammaisten olevan näkyvämmin esillä mediassa, ilman että heidän rajoitteisiinsa kiinnitetään sen kummemmin huomiota.

Sinulle, journalisti ilmentää turhautumista siihen, miten vammaisuutta kuvataan etenkin valtamediassa. Kirjoitin postauksen, sillä olen väsynyt siihen, millä tavoin vammaisuutta näytetään mediassa. Sanoilla ja median luomilla mielikuvilla on suuri valta ihmisten olemiseen. Toisaalta, vaikka toimittaja tekisikin työnsä hyvin, voi mediasisältöjen kuluttaja tulkita kirjoituksen aivan väärin ja nähdä jutun tragediana. Teksti onkin siis muistilista paitsi kirjoittajalle, myös sisällön pariin päätyvälle. Ja valitettavan tarpeellinen sellainen. Ottaen huomioon, että vain muutamaa viikkoa postauksen julkaisun jälkeen Apu–lehti nosti toiveuusintana Kari Väänäsen Onnenpekka-kolumnin. Vaikka Väänäsellä oli varmasti jonkin sortin hyvät tarkoitukset, oli hänen kielenkäyttönsä sellaista, minkä perusteella vammaisuus varmasti nähdään elämänlaatua auttamattomasti huonontavana asiana ja vammaiset jonain sellaisena, mitä tulee sääliä. Ei näin, ei ollenkaan näin.

Vammaisuudesta rustailun  ja Feministisestä kirjoittamisesta ja kynäilyjen haasteista ylipäätään pohtivat postaukset nousivat minulle uudella tavalla tärkeiksi, kun käsikirjoittamisen opintoni alkoivat syksyllä. Koen, että kehittyäkseni ammattimaisena kynäilijänä minun tulee pysähtyä aika-ajoin miettimään juuriani ja omia henkilökohtaisia sudenkuoppiani. Sen lisäksi on mielestäni tärkeä pohtia sitä, millaisia haasteita erilaisuudesta rustailuun liittyy. Jotta muutkin kirjoittajat, olivat sitten ammattilaisia tai harrastajia, pystyisivät pysähtymään ongelmakohtien äärelle. Vastaavasti kuluttajat pystyisivät suhtautumaan tuotteeseen kriittisesti, mikäli tarvetta moiseen on.

Sinulle, vammainen nuori, on puolestaan rajoitteiden kanssa elävälle, itsensä kanssa kipuilevalle nuorelle osoitettu teksti. Purin kirjoitukseen niitä tunteita ja epävarmuuksia, joiden kanssa itse painin nuorempana. Toisaalta otin siihen yleisiä havaintoja vammaisuuden maailmasta. Siis sellaisia asioita, joiden äärelle tiedän monen  meistä pysähtyvän. Kokosin kirjeeseen kaikki ne sanat, jotka olisin toivonut jonkun sanovan epävarmemmalle versiolle itsestäni. Toivon kirjeen antavan mahdollisimman monelle nuorelle voimaa ja uskoa itseensä.

Vuosi 2020 oli heittämällä tuottoisin vuosi mitä minulla on kirjoittamisen saralla ollut. Monenlaiset postaukset, sekä puolivälissä vuotta, että nyt vuoden lopussa, ovat jättäneet minuun jonkinlaisen jäljen ja pakottaneet miettimään motiiveja kynäilyjeni takana. Yllätyin siitä, kuinka peräti kaksi omaan kirjoittamistaustaani liittyvää postausta päätyi mietinnän jälkeen tälle listalle. ”Kirjoittaminen ” – kategorian kun oli aluksi tarkoitus olla sellainen turhake, jonne tuotan sisältöä vaan inspiraation puutteessa.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.