Kirjoittaminen, Vammaisuuden näyttämö, Vammaisuus

Vammaiset pahiksina – uhka vai mahdollisuus?

Disclamer: Mikäli käytän postauksessa väärää termiä, voi minua oikaista.

Postauksessani ”Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?” mietin, olisiko rajoitteista kirjoittaminen helpompaa, jos vammaisen kuvittelisi pahaksi ja ilkeäksi rikollisneroksi, joka suunnittelee ottavansa maailman hallintaansa. Minua myös häiritsee se, ettei mieleeni millään tahtonut tulla yhtäkään vammaista pahista. Ja ne hyvin harvat esimerkit, jotka lopulta mieleeni tupsahtelivat, olivat toteutettu vahingollisesti tai vähintäänkin stereotyyppisesti. Yhtäkään liikkumisen apuvälinettä käyttävää pahista en myöskään keksinyt. Seikka häiritsi minua valtavasti. Miksei vammaisia henkilöitä ole kunnon pahiksina? Ajatellaanko, ettei henkilö, jolla on rajoitteita, kykenisi julmuuteen, tai jolla voisi olla haluja hallita maailmaa? Moinen liiallisen kilttiyden ajattelu on myös haitallista ja vähättelyä. Fiktiossa, etenkin jos kyseessä on fantasia, rajoitteen voi kääntää jollain tasolla voimavaraksi TAI ratkaista rajoitteen tuomat haasteet jollain yksinkertaisella kikalla, kuten sillä, että henkilö levitoi paikasta toiseen kävelyn sijasta. Samalla tavoin henkilö voi olla esimerkiksi supersankari, vaikka hänellä on vamma. Vammaisia pahiksia voi ja pitäisi toteuttaa yhtä luovasti, kuin vammaisia sankareita.

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia -romaaniin perustuva The Witches (2020) on saanut paljon lokaa niskaansa kuvatessaan henkilöitä, joilla on raajojen epämuodostumia, kaikkien pelkääminä noitina, jotka ovat vaaraksi lapsille. Teenkö minä siis väärin ja kanssainvojani loukkaavasti, kun rummutan, minkä ehdin: ”TEHKÄÄ NYT MEISTÄKIN RIKOLLISNEROJA! Rampa kehoni ei estä minua olemasta pahis, jos niin tahdon.” Mielestäni en tee näin höpöttäessäni väärin, sillä minäkin tuomitsen The Witches –filmin tavan näyttää noidat.

Enkö nyt puhu itseäni ihan pussiin?

Jos vammaisen kirjoittaisi, pitäisi olla hyvin tarkka siitä, millainen hänen representaationsa on. The Witches on tehnyt juuri sen, mitä yhdenkään vamman tai sairauden kohdalla ei tulisi tehdä. Kuten kirjassa, myös elokuvassa, noidilla on kehollisia poikkeamia, joista heidät tunnistaa. Kirjassa ne eivät kuitenkaan viitanneet mihinkään tiettyyn sairauteen tai keholliseen tilaan, vaan olivat selvästi fiktion tuotetta. Toisin oli elokuvassa. Raajojen poikkeavuudet olivat rinnastettavissa suoraan oikeisiin sairauksiin. Ei näin, Hollywood, ei näin. Elokuvassa kun tehtiin varsin selväksi, että noidan voi tunnistaa juuri näiden ulkonäöllisten poikkeavuuksien perusteella. Toisin sanoen erilaiset kehot ovat luonnottomia ja pelättäviä asioita. Aikuinen ymmärtää kyseessä olevan fiktio, eikä välttämättä edes pysähdy ainakaan tietoisesti ajattelemaan asiaa. Lapsi sen sijaan voi alkaa alitajuntaisesti tai jopa tietoisesti karttamaan erilaisuutta. Ko. poikkeavuuden kanssa elävä lapsi taas voi oppia ajattelemaan, että hänessä on jotain vikaa. Niinhän ei tietenkään ole. Pahimmassa tapauksessa vammaan liitetyt ominaisuudet, olivat ne kuinka fiktion verhossa tahansa, voivat saada rajoitteen kanssa elävän inhoamaan tai häpeämään itseään. Kenties hän yrittää viimeiseen asti peitellä rajoitettaan, vaikka hän voisi nähdä siinä myös paljon hyvää ja mahdollisuuksia.

Mikäli vammaisen kirjoittaa esimerkiksi ilkeäksi sadistiksi, on tärkeää tehdä se niin, että katsoja ymmärtää hahmon olevan sitä erilaisuudestaan huolimatta. Ilkeätkin hahmot voivat tarjota henkilölle samaistumispintaa ja valaa uskoa itseen. ”Tuollakin on tuollaisia rajoitteita, ja haasteita, mutta silti hän voi aiheuttaa muissa pelkoa toiminnallaan ja tavoitella haluamaansa, oli se halu kuinka väärin tahansa. Miksi minäkin en voisi olla juuri sitä mitä haluan?” Toisaalta vammaisten pahisten näkeminen voi aiheuttaa myös peiliin katsomista. ”Tuokin hahmo on vammaisena kusipää – ehkä muut eivät suhtaudu minuun nihkeästi siksi, että olen erilainen vaan siksi, että olen haastava.”

Medialla on valtaa ihmisten mielikuviin ja tapaan havainnoida maailmaa. On tärkeää, niin vammattomien kuin invojen itsensäkin kannalta, että erilaisia kehoja näytetään erilaisissa tilanteissa ja rooleissa. Se, millainen representaatio on yhtä tärkeää kuin se, että kuvasto on monipuolinen

Lue myös:
Feministisestä kirjoittamisesta ja kynäilyjen haasteista ylipäätään

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.