Mielenterveys

Hetket, jolloin olisin kaivannut keskusteluapua

Vammaisille tarjotaan fyysistä kuntoutusta lapsesta asti. Tämä on hyvä, ja toimintakyvyn löytämiseksi sekä ylläpitämiseksi enemmän tai vähemmän välttämätöntä. Mielestäni vamma tuo kuitenkin mukanaan sen verran paljon haasteita niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla, että mielenterveyspalveluita olisi tärkeää tarjota erityislapsen (ja ylipäätään kaikkien sitä tarvitsevien) arkeen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Mieli on yhtä tärkeä kuin keho. Jos keho on jollain tavalla poikkeava, niiden yhteen linkittyminen korostuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kehollisten ongelmien syiden löytymistä aina mielestä tai toisinpäin. Siksi niitä on tärkeä käsitellä myös erillisinä seikkoina. Ongelmana on myös se, että pulmia yritetään aivan liian usein ratkaista pelkällä lääkityksellä, tai vastaavasti lakaista jonnekin maton alle. Lääkkeiden tuputtamisen ei koskaan tulisi mielestäni olla ensimmäinen tai etenkään ainoa ratkaisu, vaan niiden tulisi tukea muuta hoitoa, mikäli ne todetaan tarpeelliseksi. 

Tässä postauksessa pohdin hiukan henkilökohtaisemmin hetkiä, jolloin olisin tarvinnut mielenterveyspalveluita ja keskusteluapua. Osa näistä seikoista liittyy vammaani. Toiset taas eivät niinkään, mutta ovat silti aiheellisia nostaa esille, sillä usein esim. mielenterveysongelmista kanssa painivien läheiset unohdetaan, vaikka heillekin on olemassa vertaistukiryhmiä.

Päällimmäisenä tulee mieleen koulun aloitus alemmilla luokilla. Olen aina käynyt kouluni lähikouluissa vammattomien oppilaiden keskellä. Vamma ei ole koskaan estänyt tai hidastanut koulussa menestymistä. Olen tosin tarvinnut hiukan erityisjärjestelyitä, kuten lisäaikaa kokeessa. Sen sijaan vammalla on ollut muutamia välillisiä vaikutuksia elämääni koulumaailmassa: Olen tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja toisinaan jopa silmätikuksi. Minua on yritetty pilkata rajoitteeni vuoksi. Tämä on jäänyt yritykseksi, sillä olen terävällä kielelläni laittanut ihmiset kuriin. Siitä huolimatta sanat saattoivat jäädä kaivertamaan sisintäni ja johtaa osaltaan siihen, miten suurena vammakriisi näyttäytyi myöhemmällä iällä. Jos minulle olisi keskusteluavun kautta tarjottu paremmat työkalut erilaisuuteni kohtaamiseen, en olisi ehkä yrittänyt piilotella sitä viimeiseen asti. Olisin ehkä uskaltautunut hakeutumaan toisten seuraan enemmän ja hyväksynyt puutteiksi kokemani asiat paremmin. Kenties muiden sanat, teot tai tekemättä jättämiset eivät olisi tuntuneet niin pahalta. Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?

Viimeistään teini-iässä olisin kaivannut tahoa, jolle puhua ilman, että minun pitäisi kaivaa tietoa sopivasta tahosta kiven alta. Olisi ollut ihanaa, jos esimerkiksi jokin kuntoutussuunnitelmaa tekevä taho olisi kysellyt kaipaisinko jotakuta, jolle puhua. Teininä vasten kasvoja iskivät vammaisuuteen liittyvät vastuut ja toisaalta velvollisuudet sekä haitat. Yhtäkkiä jouduin esimerkiksi perustelemaan, mihin tarvitsin avustajatunteja tai kuntoutusta. Rajoitteet konkretisoituivat. Vammakriisit olivat todellisia. Henkilön, joka vielä lapsuudessa oli satunnaisesti elämässäni, vierailut tekivät hallaa itsetunnolleni ja olivat oiva katalyytti vammasta tuskailulle. “Onko tuohon löytynyt parannusta?”, hän kysyi aina nähdessämme. Tiedän hänen tarkoittaneen hyvää, mutta todellisuudessa sanat viilsivät syvältä saaden minut ajattelemaan olevani rajoitteeni vuoksi jotenkin viallinen.  Lue myös: Mielenterveyspalvelut osaksi vammaisen kuntoutusta.

Vuoden 2015 loppupuolella minulle tehtiin valtava leikkaus, jonka seurauksena jouduin opettelemaan kävelyn uudestaan. Silloin kävin todella syvällä masennuksen mustassa suossa. Olin valmis luovuttamaan, kun edistystä ei harjoittelusta huolimatta näyttänyt tapahtuvan. Yritin yrittämistäni, mutta jumitin paikallani massiivisten apuvälineiden kanssa. Olinhan tottunut menemään ja tekemään kaikenlaista lyhyelläkin aikavälillä minulle myönnettyjen avustajatuntien puitteissa. Leikkauksen jälkeen kaikki vaati pitkään extrasuunnittelua. Kun toimintakykyni romahti hetkellisesti, tuntui, kuin osa minusta olisi viety. Lue myös: Kuntoutuminen ja elämänmuutokset tulisi nähdä kokonaisvaltaisina kokonaisuuksina.

Minulle tarjottiin tilaisuutta puhua ammattilaiselle ehkä kaksi kertaa koko prosessin aikana. Olen kuitenkin hitaasti lämpenevä ihminen. En uskalla avata sisintäni, en ystäville, en romanttisesti kiinnostaville henkilöille, enkä myöskään ammattilaisille, vain kahden istunnon jälkeen, saati niiden aikana. Se vaatii luottamuksen muodostumista, oikeanlaisia kysymyksiä TAI sitä, että minulle annetaan oikeanlainen kirjoitustehtävä. Kun minun käsketään kirjoittaa jostain aiheesta, näppäimistö kyllä sauhuaa, vaikka aihe olisi kuinka kipeä. Kynäillessäni puhun nimenomaan itselleni. Tekstin lukevat jälkikäteen muut (kuten terapeutti), jos lukevat. Kirjoituksessa esiin nousseista teemoista olisi sitten helppo puhua istunnolla. Kaksi (pelkkää) keskustelukertaa ei kohdallani riitä avautumiseen mitenkään päin.

Kun olin teini, seurustelin erään vakavasti masentuneen henkilön kanssa, joka yritti itsemurhaa suhteemme alkuaikoina. Tuolloin masennus ei ollut vielä koskettanut minua. Autoin häntä kykyjeni mukaan ja menin omien rajojeni yli. Olin hänen ainoa sosiaalinen kontaktinsa tuohon aikaan, ellei hänen perhettään ja terapeuttia laskettu mukaan. Henkilökohtaisesti minusta kuitenkin tuntui, ettei hänen perhettään juuri kiinnostanut ja niin tuntui hänestä itsestäänkin. Kannoin hänestä jo liiaksikin huolta ja tunsin itseni avuttomaksi useammankin kuin kerran. Istuin exäni terapiassa pari kertaa, mutta silloin puhuimme (ymmärrettävästi) vain hänen tilanteestaan. Olisin kuitenkin toivonut jonkun huomaavan oman tuskani ja tarjoavan apua myös minulle. Niin ei tapahtunut. Olin tuohon aikaan vielä täysin pärjäämisen kulttuurin pauloissa, joten en osannut tai uskaltanut vaatia apua itselleni. Uskon kuitenkin, että olisin mennyt, jos joku olisi aktiivisesti tökkinyt minua avun piiriin. Olisiko masennus koskaan päässyt niin pahaksi, jos olisin päässyt puhumaan tuntemuksistani tuoreeltaan? Tuon kokemuksen seurauksena sairastuin itse masennukseen. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, jäisin yhä auttamaan häntä, mutta tekisin asioita eri tavalla.

Seksuaalisuus on osa jokaista meistä, vaikka sen ilmaisun tavat vaihtelevatkin. Seksuaalisuus on linkittynyt osaltaan kehonkuvaan. Vammaiselle se, ettei keho toimi normaaliin tapaan, ihmisten kummalliset asenteet ja seksuaalikasvatuksen puute, tai omalla kohdallani sen suppeus, voivat johtaa siihen, että ihminen painii kysymyksen kanssa, kuuluuko seksuaalisuus hänelle. Vielä 15-16 -vuotiaana ajatus seksistä tuntui täysin vieraalta. Kyse ei ollut siitä, etten olisi halunnut. Ajattelin vain, ettei seksuaalisuus kuulu minulle. Olin toisaalta myös varma, että tulisin elämään elämäni yksin. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, vaatisin itselleni seksuaalineuvontaa jo varhaisemmassa vaiheessa ja toisaalta pitäisin tavalla tai toisella huolen siitä, että saisin monipuolisempaa seksuaalikasvatusta. Tämä ei ole kritiikki äitiäni kohtaan. Olisin vain toivonut hänen huomaavan kipuiluni aiemmin ja toisaalta saavani myös ulkopuolisilta, kuten koululta ja koulutetuilta seksuaalikasvattajilta, monipuolisempaa tukea aiheen tiimoilta. Olisin mitä luultavammin (ja toivottavasti) sanoittanut omat rajani ja tarpeeni jo teininä, enkä olisi tehnyt asioita muita miellyttääkseni. Huom! En missään tapauksessa mustamaalaa ensimmäisiä kumppaneitani. He olivat hyviä tyyppejä ja minua kohdeltiin hyvin, eikä minua painostettu mihinkään tai muutakaan. En vain tuntenut itseäni niin hyvin kuin nyt.

Lue myös: Millä keinoin vammaisten seksuaalista itseilmaisua voitaisiin tukea?

Postausta kirjoittaessani sukelsin syvälle menneisyyteen. Pysähdyin miettimään tilanteita, jolloin olen tuntenut olevani rikki. Kuinka erilaista varttumiseni olisikaan ollut ja toisaalta olisi nyt, jos olisin voinut keskustella asioista silloin, kun ne olivat akuutteja? Puhumisessa ei ole hävettävää. Yksin ei tarvitse selvitä. Sinulle, joka juuri nyt painit jonkun asian kanssa sanon: Puhu. Meille kaikille tahdon sanoa: Älä tuomitse, kuuntele.

Vastaa