Vammaisuuden näyttämö, Vammaisuus

Vammaiset dokumenteissa – uhkakuvia ja mahdollisuuksia

Olen puhunut blogissani paljon siitä, kuinka vammaisuus on monelle vierasta ja kuinka erilaisuutta karsastetaan. Olen painottanut myös median suurta roolia mielikuvien luomisessa ja moninaisten narratiivien oleellisuutta, vaikka kyseessä olisikin fiktio. Vaikka ihminen tiedostaisi asian olevan keksitty, omaksuu hän silti alitajuntaisesti jotain. Dokumentin puolestaan tiedetään perustuvan faktaan. Sen siis ymmärretään olevan totta. Juureni ovat fiktiossa, mutta siitä huolimatta olen viime vuosina kiinnostunut yhä enemmän tunteiden ja ajatusten herättämisestä dokumentin näkökulmasta. Uskon sen olevan vaikuttavampaa kuin fiktion kirjoittaminen. Tiedostan, että dokumentin teossa voi olla useampia haasteita, joita paneudunkin miettimään tässä postauksessa.

Dokumentit eivät välttämättä tavoita yleisöään. Aiemmin luulin, että vammaisuudesta on ainakin Suomen kentillä vain muutama dokumentti ja pienen googlailun jälkeen minusta tuntuu yhä siltä. Suomessa aihetta ei ilmeisesti pidetä kyllin tärkeänä. Kansainvälisesti, etenkin Yhdysvalloissa, dokumentteja on taas tehty paljon. 

Ongelmallisesti suurin osa niistä löytyy suoratoistopalveluista. Itseasiassa sellaisista suoratoistopalveluista, jotka eivät ole Suomessa välttämättä kovin suosittuja, esimerkkinä Amazon Prime. Minulla ei kyseistä palvelua ole, mutta dokumentteja etsiessäni löysin sieltä yli 10 eri tavoin vammaisista ihmisistä kertovaa dokumenttia. Suoratoistopalveluihin tuotetuissa dokumenteissa ei ole muuta ongelmaa kuin se, etteivät ne löydä tietään kaikkien kiinnostuneiden eteen. Tärkeä asia ei välttämättä saa kaikkea ansaitsemaansa huomiota osakseen. Sen vuoksi olisi tärkeää saada erilaisuudesta kertovia dokumentteja mahdollisimman monelle alustalle.

Dokumenttia tehtäessä on hyvä miettiä, mihin tarkoitukseen sitä tehdään. Kuinka suuressa roolissa esimerkiksi rajoite on ja onko sen tarpeellista olla juuri siinä asemassa? Millaisten vammojen käsittely on dokumentin kannalta oleellista, vai onko sillä väliä? Onko tarkoitus nostaa yhteiskunnan epäkohtia esiin, vaiko nostaa jokin erilaisuus ihmisten töllisteltäväksi ns. nykypäivän friikkisirkuksena?

Dokumenteilla voi olla myös taloudellisia, tai siihen tiukasti liittyviä, haasteita. Mitään ei kannata lähteä työstämään häilyvää ideaa pidemmälle, ellei tiedä projektilla olevan tilausta. Itsensä ja ideansa pitää siis osata myydä mahdollisimman hyvin. Tilaajatahoa taas kiinnostaa eniten, saako tuotos katsojia. Jos aihetta ei pidetä tarpeeksi mielenkiintoisena, ei siihen tartuta. Vaikka tarve projektille saataisiin todistettua oikeaksi, ei se riitä vielä mihinkään. Dokumenttielokuva tai -sarja vaatii toteutuakseen rahaa. Siihen, saadaanko dokumentille rahoitusta, vaikuttaa myös ajankohtaisuus: Mistä ihmiset puhuvat juuri nyt? Ottaako tuotos kantaa aiheeseen, joka on ihmisten huulilla, tai muutoin olennaiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön? Yhteistyökumppaneita tai muutoin pääomaa sijoittavia tahoja voi olla hankala löytää. Vammaisuutta ei välttämättä nähdä tarpeeksi kiinnostavana tai kenties aiheen ajatellaan olevan liian tabu, eikä siihen siksi uskalleta tarttua. Pelätään kenties huonoa julkisuutta tai kohuja. Dokumentin tekoon osallistuva tiimi voi välttää jonkun aiheen käsittelyä siksi että a) pelkää aiheuttavansa hallaa haastateltavalleen. b) voi ajatella levittävänsä vahingossa väärää tietoa.

Yhteistyökumppaneissa on myös riskinsä. He voivat pyrkiä vaikuttamaan siihen, missä valossa dokumentissa käsiteltävä aihe esitetään. Tuotoksesta ei siis aina välttämättä tule niin puolueetonta, kuin olisi toivottavaa. Vastaavasti rahoittavalla taholla voi olla hyvä vaikutus tuotokseen. Jos rahoittava taho on vaikkapa tasavertaisten ja ihmisoikeuksia kunnioittavan tuetun asumisen kannalla, ei tämä oletusarvoisesti anna dokumentin väittää, että palveluasumisessa olisi kaikki kunnossa, kun kaikki tietävät, ettei monessakaan paikassa tilanne ole se.

Haastateltavien löytäminen voi myös olla hankalaa. Osa vammaisista voi vaieta vaikkapa kokemastaan vääryydestä, sillä pelkää sen vaikuttavan tavalla tai toisella elämänlaatuunsa. Esimerkiksi, jos henkilön olisi määrä kertoa elämästään asumispalvelujen piirissä silloin, kun hänen tarvitsemansa palvelut eivät toteudu, voi hän (kenties aiheellisestikin) pelätä joutuvansa henkilökunnan kiusan kohteeksi. Vastaavasti esimerkiksi seksuaalisuus ja seksi voivat olla niin intiimejä asioita, että niistä halutaan (ymmärrettävästi) vaieta, kun asiaan liittyy erilaisuutta. Mikäli kyseessä on vammaton tekijä, saattaa hän ajatella vammaisten elämän olevan muutenkin niin hankalaa, ettei sitä entisestään viitsisi hankaloittaa. Haastattelujen teossa haastattelijan tulee olla puolueeton. Hän ei siis saa antaa omien ennakkoluulojensa tai asenteidensa tulla tielle, tai asetella kysymyksiä edes vahingossa niin, että ne laittavat sanoja haastateltavan suuhun.

Koska olen itse vahvasti vammapiireissä kiinni, tuntuu, että seksuaalisuuttamme rummutetaan aivan mahdottoman paljon. Joskus tuntuu, etten esimerkiksi itse muuta teekään. Kävin tätä postausta tehdessä keskustelua vammattoman dokumentteihin erikoistuvan tutorin kanssa ja hän sai minut miettimään, onko vammaisten seksuaalisuudesta kuitenkaan nostettu samanlaista haloota kuin vaikkapa seksuaali– ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Asiasta on pari dokumenttia, kuten hyvä Tarvitsemme apua seksissä. Onko valtaväestön tiedossa se, kuinka paljon oikeuksiamme saatetaan polkea? Olisiko tietämättömyys yhdessä ”Ei lyödä lyötyä” -ajattelun kanssa syypää siihen, miksei asioihin uskalleta tarttua?

Dokumenteista on kuitenkin valtavasti hyötyä. Niillä voi vaikuttaa ja nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun aiemmin tabuina pidettyjä aiheita, tai verrata vaikkapa menneisyyden tilanteita nykyhetkeen. Missä ollaan parannettu ja missä toisaalta menty metsään? Mitä emme ole oppineet menneisyydestä? Dokumenteissa heillä, joiden ääni ei yhteiskunnassamme kuulu, on mahdollisuus kertoa tarinansa ja kuvata kohtaamansa maailma. Dokumentit voivat opettaa erilaisuudesta niin tekijöilleen kuin katsojilleen. Se, onko jonkin dokumentin teko hyvä juttu, riippuu täysin lähtökohdista, joista sitä on lähdetty työstämään.

Lähtökohtien lisäksi myös näkökulma vaikuttaa. Keitä dokumentissa päästetään ääneen? Puhuvatko siinä pelkästään vammaiset itse? Kuullaanko vammaisten läheisiä, kuten heidän perhettään, ystäviään tai kumppaneitaan? Se, millaisen haastateltavien paletin rakentaa, vaikuttaa voimakkaasti siihen, millainen kokonaisuudesta tulee. Dokumentin tekeminen vaatii tiimiltä myös avoimuutta. Matkan varrella voi tulla esiin vaikka mitä oivalluksia ja seikkoja, joihin tekijöiden on kyettävä reagoimaan. Jos paljastuneisiin seikkoihin ei reagoi, vaan pitää tiukasti kiinni asetelmasta, jolla lähti juttua tekemään, ei välttämättä kunnioita aihetta.

Suhtaudun dokumentteihin vammaisuuden näyttämönä ristiriitaisesti, vaikka dokumentteihin haluankin itse tulevaisuudessa suuntautua. ”Mistä lähtökohdista ja nökökulmastadokumentti on tehty?” on olennaisin kysymys. Dokumenteilla saattaa olla myös lukuisia haasteita, kuten taloudelliset tekijät, jolloin täytyy miettiä, mistä on järkevää lähteä liikkeelle muuttaakseen asioita.

Lue myös:
Vammaisuuden näyttämö osa 10: Perjantai-dokkarit
Miksi animaatiot ovat hyvä paikka vammaisuuden näyttämiselle?
Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?
Vammaiset pahiksina – uhka vai mahdollisuus?

Vastaa