Tässä juttusarjassa puran mietteitäni seksuualineuvojaopinnoista.
Seksuaalineuvojaopintojen ensimmäinen seminaarisetti on takanapäin. Vaikka seminaari loppui perjantaina, pyörivät ajatukseni edelleen väkkärän tavoin. Olen täynnä intoa ja suorastaan kihisen halua päästä toimimaan. Tämä tunne on minulle nykyään kohtalaisen vieras, sillä en muista, koska olisin viimeksi ollut tekemisistäni näin liekeissä. Muistutan sitä Pinjaa, joka olin vuonna 2019. Pinjaa, joka näkee mahdollisuudet mahdollisuuksina.
Takaisin aiheeseen. Mitä ensimmäisistä seminaaripäivistä jäi käteen? Suuria tunteita ja yhtä suuria ajatuksia. Innostusta ja toisaalta hämmennystä. Tiesin, mihin olen ryhtynyt, mutta tätä en silti odottanut. En arvannut liikuttuvani ja pidätteleväni itkua jo ensimmäisen päivän aikana. Se, miten avoimesti muut kertoivat välillä kipeitäkin tarinoita, teki minuun syvän vaikutuksen. Osaan tarinoista samaistuin jollain tasolla, toiset taas tuntuivat olevan hyvin kaukana kokemusmaailmastani. Ryhmän avoimuus hämmästytti minua, mutta tuntui ihanalta. Vaikka olin ryhmässä oma, kohtuu hiljainen itseni (paitsi silloin kun minulla oli oikeasti sanottavaa), tunsin silti olevani osa porukkaa ja uskon tämän seikan tekevän osaltaan tulevasta vuodesta hyvän.
Luonnollisesti emme ehtineet mennä hirvittävän pitkälle uuden oppimisessa, olihan kyse vasta ensimmäisestä seminaarista. Silmäni kuitenkin avautuivat sille, kuinka moninaista seksuaalineuvonta voikaan olla ja millaisia vaiheita siihen kuuluu. Kun kuulin, millä tavoin harjoitteluni tullaan toteuttamaan, alkoivat ideat pyöriä päässäni niin, että yksittäisistä seikoista oli jopa hankala saada kiinni. Lähdin heti miettimään erilaisia harjoittelupaikkamahdollisuuksia myöhemmin tänä vuonna toteutettavaan harjoitteluun.
Entäpä ennakkotehtävä? Siinä meidän tuli pohdiskella seksuaalisuutemme kaarta ja siihen vaikuttavia tekijöitä, aina lapsuudesta lähtien. Tehtävässä tuli osata katsoa myös tulevaisuuteen ja pyrkiä arvioimaan, millainen oma seksuaalisuus olisi ikääntyneenä. Tämä kohta oli minulle hiton haastava, sillä en osaa ajatella elämääni yli kuukautta pidemmälle. Koen kuitenkin onnistuneeni siinä. Ennakkotehtävä meni tunteisiin luultavasti sen vuoksi, että käsittelin siinä asioita suoremmin kuin olin koskaan aiemmin käsitellyt. Ehkä sain jostain inspiraatiota tai rohkeutta, kenties aikaa oli kulunut viimein tarpeeksi.
Käsittelin tehtävässäni saamaani seksuaalikasvatusta, sen onnistumisia ja toisaalta epäonnistumisia. Mietin, kuinka paljon yleinen keskustelu vammaisten seksuaalisuudesta on negatiivisesti vaikuttanut minuun. Puntaroin sitä, miten erilaisia kehoja näyttävän kuvaston vähäisyys on vaikuttanut käsitykseen itsestäni. Mietin, kuinka suhteeni ja ymmärrykseni seksuaalisuudesta on muuttunut erilaisten keskustelujen ja kirjallisuuteen perehtymisen myötä. Mietiskelin, kuinka paljon erilaiset intiimit kohtaamiset vaikuttivat minuun etenkin nuorempana hyvässä ja pahassa.
Mitä minulle sitten jäi käteen ennakkotehtävän tekemisestä? Millaisia oivalluksia tein? Ensinnäkin huomasin, kuinka suuren matkan olen kulkenut seksuaalisuuden saralla. Ymmärsin miten väärin olin antanut kohdella itseäni nuorempana. En nähnyt itselläni juurikaan arvoa romanttisten suhteiden markkinoilla. Olin nuorena jollain tasolla jopa epätoivoinen. Minua ei varsinaisissa suhteissani tai pidempikestoisissa jutuissani painostettu mihinkään, mutta usein tein nuorempana asioita miellyttääkseni muita. Käsitykseni seksistä oli hyvin kapea, minulle varsinaista seksiä oli vain yhdyntä. Siis se osa-alue, josta en erityisemmin edes välitä. Seksi oli minulle suoritus ja koin usein olevani huono ja viallinen, koska en saanut seksistä mitään irti. Voi luoja, kuinka tahdoinkaan näitä mietteitä purkaessani vain halata nuorempaa itseäni. Häntä, joka oli aivan jumissa ja hukassa itsensä kanssa.
Nykyäänhän näen seksuaalisuuden pitkälti voimavarana. En pelkää sanoittaa tunteitani ja tarpeitani. En pelkää asettaa rajoja, tai toisaalta opastaa kumppaneita.
Ymmärsin seksuaalikasvatuksen olleen kohdallani samanaikaisesti erittäin suppeaa, mutta toisaalta hyvää. Emme juurikaan puhuneet kotona siitä, millä tavoin vammaisuus voi vaikuttaa seksuaaliseen itseilmaisuuni. Äidille oli aina itsestään selvää, että seksuaalisuus on osa minua, kuten ketä tahansa muuta. Tämän vuoksi hän ei koskaan nähnyt kipuiluani. Kun otin asioita puheeksi, hän kuitenkin ymmärsi ja yritti parhaansa mukaan auttaa. Äidin kanssaan puhuimme muustakin kuin ehkäisystä. Vaikka tiedän, ettei kukaan vanhempi tahdo kuvitella lastaan hässimässä, olen iloinen, että hänen kanssaan keskustelu oli mahdollista. Vaikka teinkin teininä virheitä, uskon, että kotona opittu avoimuus on osa sitä itsevarmuutta, joka minussa nyt on.
Pohdin tekstissä, kuinka haitallinen koulun seksuaalikasvatus minulle oli, omalla tavallaan. En syytä opettajia, vaan opetussuunnitelmaa. Silloin kun minä olin koulussa, vammaisten seksuaalisuudesta ei juurikaan puhuttu. Se kuitattiin yhdellä lauseella. Sateenkaariväestöstä ei puhuttu yhtään sen enempää, eikä erilaisista suhdemuodoista sanottu mitään. Tämän vuoksi esimerkiksi sen sanoittamisessa ja hyväksymisessä, että voin rakastaa useita ihmisiä samanaikaisesti, meni kamalasti aikaa. Kuinka erilaista elämäni olisikaan ollut, jos olisin saanut työkalut seksuaalisuuden ja nautinnon, sekä useisiin ihmisiin kohdistuvien romanttisten tunteiden käsittelyyn? Osasin ehkäisyasiat ulkoa tarkasti, vaikken tuohon aikaan vielä ajatellutkaan seksuaalisuuden kuuluvan minulle. Opiskelin nämä asiat tuolloin lähinnä siksi, että koin ns. velvollisuudekseni katsoa ystävieni perään, jotka hakivat ensimmäisiä kokemuksiaan.
Tehtävää tehdessäni ymmärsin, kuinka paljon erilaiset ihmissuhteet ja avoin keskustelu ovat auttaneet oman seksuaalisuuteni hahmottamisessa. Ilman ystäviäni en olisi ymmärtänyt esimerkiksi oman kehoni arvokkuutta, ainakaan niin nopeasti. Tämän hahmottamisessa on auttanut esim. voimauttava valokuvaus. Ystävät ja heidän “aivan liian vapaat” kommenttinsa omasta seksielämästään ovat auttaneet minua ymmärtämään, kuinka tärkeää ongelmien, ajatusten ja tunteiden jakaminen on, ennen kaikkea kumppanien, mutta myös muiden kanssa. Tietenkin siten, että muille puhuessa kunnioittaa intiimissä tilanteissa olevan osapuolen tai osapuolten yksityisyyttä. Keskustelut ovat auttaneet minua ymmärtämään, etten ole yksin. Ne ovat auttaneet sanoittamaan tarpeitani ja antaneet ratkaisuja.
Kirjallisuutta lukemalla olen oppinut seksuaalisuudesta ja itsestäni paljon. Aina, kun olen luullut tuntevani itseni tällä saralla kohtuu hyvin, uusi opus on avannut silmäni jollekin ajatusvinoumalle. Ilman kirjoja en ymmärtäisi itsestäni, kehostani ja toiminnastani läheskään näin paljon. Olen oppinut intiimien kanssakäymisten monipuolistuessa arvostamaan itsensä sivistämistä uudella tavalla. Ennakkotehtävää läpikäydessäni ymmärsin myös, kuinka suuri merkitys sillä, että olen itse käynyt seksuaalineuvojalla, on minulle ollut.
Summauksena ennakkotehtävästä voisin sanoa seuraavaa: Maailmani on avautunut monin tavoin eri ihmisten kokemusten myötä. Jopa huonoilla kokemuksilla, jotka ovat tapahtuessaan satuttaneet ja pahimmillaan repineet henkisesti kappaleeksi, on vaikutus siihen, kuka olen. Monet sanovat haluavansa mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa jotain historiassaan. Minä en. Kipukohtieni ansiosta olen nyt polulla, joka tuntuu hyvältä. Ajoittain kipeäkin itsereflektio teki hyvää ja näytti, missä olen nyt.
Vuodesta 2021 tuskin tulee helppo. Tehtävät eivät ainakaan seksuaalineuvonnassa tule olemaan yksinkertaisia. Joudun sukeltamaan syvälle sisimpääni matkallani seksuaalineuvojaksi. Se pelottaa. Siitä huolimatta olen uskomattoman onnellinen.
