Kuntoutus, Vammaisuus

Fysioterapiasta ei tule karsia – etenkään kouluikäisenä

Kuulin huolestuttavia uutisia fysioterapian nykytilasta ja tulevaisuuden suuntaviivoista, jotka toteutuessaan ovat uhka laadukkaalle kuntoutukselle. Tiesin, että minun on tartuttava aiheeseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuulin näppäimistön suorastaan kutsuvan nimeäni.

Mikä sytytti intoni, tai tässä tapauksessa vihani liekin? Ammattimainen fysioterapia on minulle sydämen asia ja siksi tulistun, kun kuulen tämän kaltaisia asioita. Kuulemma Kela on vähentänyt huomattavasti kouluikäisten lasten ja nuorten fysioterapian kertamääriä. Lisäksi Kela on jälleen kerran leikannut minuuttimääristä. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tunnin ajat ovat saattaneet muuttua 45 minuutin mittaisiksi. Miksi ja millä logiikalla, kysyn minä?

Jotta hämmennykseni avautuisi kaikille, on hyvä avata, miksi aikojen pituudesta leikkaaminen on ongelmallista. Vammaisella ihmisellä kestää ihan jo siirtymisessäkin kauemmin, vaikka saisi apua kokeneilta apukäsiltä. Mikäli henkilöllä on vaikkapa spastisuutta, on hänen toimintakykynsä ylläpitämiseksi tehtävä ensin aktiiviseen toimintaan valmistelevia asioita, esimerkiksi passiiviset venyttelyt ja/tai muuta lihasjänteyttä laskevaa toimintaa. Nämä aktiiviseen harjoitteluun valmistelevat toimenpiteet, kuten venyttelyt, voivat kestää esimerkiksi 30min. Ne venytykset, jotka joku voi mieltää passiiviseksi, eivät välttämättä ole lainkaan sitä. Esimerkiksi omassa terapiassani keskusteltiin hyvin paljon siitä, miksi ja miten asioita tehdään. Syiden ja metodien läpikäyminen tuo toimintaan kasvatuksellisen aspektin siihen, millaista vammaisessa kehossa eläminen voi olla. Se auttaa ymmärtämään kehoa, joka voi tuntua poikkeuksellisen toimivuutensa vuoksi vieraalta.

Tämän jälkeen, kuten hyvään kuntoutukseen kuuluu, olisi aktiivisten, toimintakykyä lisäävien ja ylläpitävien harjoitteiden aika. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa tuettuna kävely, tasapainoharjoitukset tai mikä ikinä juuri sinä päivänä tuntuukin henkilöstä tärkeältä ja hänen kehonsa tarvitsemalta toiminnalta. Vaan miten tämän kaiken ehtisi toteuttaa, jos aikaa on vain 45min?

Otan esimerkiksi itseni. Siirtymisiin hoitopöydälle ja takaisin tuoliin, sekä kaikkiin siihen kuuluviin tukien ynnä muiden riisumiseen menee hyvänkin tyypin kanssa vähintään se 10min. Venyttelyihin, joiden avulla pystyn tuloksia tuottavaan aktiiviseen harjoitteluun, menee nopeimmillaan se 30min. Jos päälle lisää manuaalista käsittelyä, on tunti hyvin nopeasti täynnä. Onnekseni minulla on, siitä huolimatta, että olen jo nuori aikuinen, vielä tässä kuntoutussuunnitelmassa sekä 60min että 90min aikoja. Niiden avulla terapiasta on ollut hyötyä monelta kantilta, eikä ajankulku ole haastanut toimintaa. Itse saatan esimerkiksi olla vaikka kuntosalilaitteilla, kävellä erilaisilla apuvälineillä tai tehdä kyykkyjä. Joskin viime aikoina nuo pidemmätkin kerrat ovat menneet aika lailla kivunhoitoon ja liikeratojen ylläpitoon, sillä kehoni on hyvin moneen kertaan ilmaissut halunsa sanoa sopimuksensa irti. Tulevasta kuntoutussuunnitelmastani en sitten tiedä tuon taivaallista, ja on pelottava kysymysmerkki, saanko esim. tarvitsemiani 90 minuutin kertoja.

Pituuksien lisäksi Kela on leikannut myös kertamääristä. Pienet lapset voivat saada vielä hyvin kertoja, samoin aikuiset. Tämä on mielestäni hassua, sillä vain muutama vuosi takaperin muistan, kuinka monet, allekirjoittanut mukaan lukien, pitivät meteliä siitä, etteivät aikuisten fysioterapiakerrat vähenisi. Nyt vähennyksistä kärsivät erityisesti kouluikäiset.

Mikseivät koululaiset muka tarvitsisi fysioterapiaa siinä, missä sitä nuoremmat ja vanhemmat? Lapsena ja nuorena opitaan motorisia taitoja. Vammaisella näiden taitojen oppiminen ei välttämättä kulje samalla aikajanalla kuin vammattomalla. Taidot voidaan oppia huomattavasti myöhemmin. Toisinaan niiden oppiminen voi olla mahdollista vasta, kun spastisuuden hallitsemiseen on löydetty uusia keinoja, tai jokin läpikäyty leikkaus parantaa liikeratoja ja sitä kautta toimintakykyä. Vammainen keho, kuten olen aiemminkin sanonut, ei toimi samalla tavalla kuin vammaton keho. Taitoja voidaan siis oppia missä vaiheessa vain.

Koulunkäynti tuo mukanaan arkeen suuria muutoksia, joihin kehon tulee sopeutua. Koulussa istutaan huomattavasti kauemmin ja pidemmissä jaksoissa kuin ennen kouluikää. Staattinen asento on paha ja omiaan jumittamaan kaikenlaiset kehot, mutta vammaisella asentojen vaihtamisen tärkeys usein korostuu. Myös stressi lisääntyy usein tehtävien ja vastuiden myötä. Vammainen, spastinen keho reagoi stressiin usein kiristymällä entisestään. 

Murrosiässä keho käy läpi valtavia muutoksia. Keho ei välttämättä tunnu lainkaan omalta ja sitä voi olla hankala hallita. Kun tähän lisää vielä sen, ettei keho toimi muutenkaan normaalisti, on soppa valmis syntymään. Asiantuntevaa fysioterapiaa tarvitaan kipeästi.

Uskallan väittää vammaisen tulevan sitä motivoituneemmaksi oman kuntoutuksensa suhteen, mitä vanhemmaksi hän varttuu. Teini ei tahdo olla muiden paapottavana, vaan haluaa mennä mahdollisimman itsenäisesti muiden ikätoveriensa kanssa. Tällöin  fysioterapeutin on olennaista olla läsnä arjessa katsomassa motivoivat harjoitteet, joita nuori voi tehdä omalla ajallaan. Kun kiinnostus omaan kehoon ja kuntoutukseen lisääntyy, on fysioterapeutin tärkeää myös olla selittämässä miksi mitäkin tehdään. Tämä auttaa ymmärtämään oman kehon toimintaa. Lisäksi se auttaa perustelemaan myöhemmin, miksi ja millaista kuntoutusta tarvitsee säilyttääkseen ja lisätäkseen itsenäisyyttään. Jokainen meistä on yksilö ja näin ollen motivaatiomme erilaisiin asioihin herää yksilölliseen tahtiin. Kun motivaation kipinä nostaa päätään on siihen tartuttava välittömästi, sillä esimerkiksi puolta vuotta myöhemmin voi olla jo myöhäistä.

Vammaiselle ihmiselle ei riitä, että hänen toimintakyvystään huolehditaan tunnin pari viikossa. Vaikka fysioterapeutilla on kultaakin kalliimpaa erityisosaamista, on tärkeää olla aktiivinen myös arjessa. Fysioterapeutin tulee olla tiiviissä yhteistyössä koulun ja kodin kanssa. Yhdessä tulee miettiä mm. ergonomiset työskentelyasennot ja se, miten kotona voidaan harjoitella. Fysioterapeutin tulee olla käytössä myös silloin, jos vaikkapa kotioloissa tapahtuu muutoksia, joissa tarvittaisiin kuntoutuksen ammattilaisen erityisosaamista. Tällä tarkoitan sitä tilannetta, jossa vaikka kodin työskentelyasennot muuttuvat uudenlaisiksi ja epäergonomisiksi. Tämä ei onnistu, mikäli kertamääriä vähennetään, tai kotikäynnit leikataan kokonaan. Vaikka fysioterapeutti kuinka välittäisi asiakkaistaan, ei hän voi ilmaiseksi ja omalla ajallaan tehdä töitä, eikä moista voida olettaa. Sitä paitsi, jos terapeutti olisi hyvää hyvyyttään asiakkaan luona hoitamassa vaikkapa ergonomiaa kuntoon ja jotain tapahtuisi, missä olisi paitsi terapeutin, myös asiakkaan itsensä turva? Jotta kaikki menisi tilanteissa oikein, pitää olla kuntoutuspäätösten lupa erilaiseen toimintaan.

Sain lapsena ja nuorena paljon erittäin osaavaa fysioterapiaa. En osannut sitä nuorempana arvostaa, mutta tein työtä käskettyä, kiitos napakan, mutta osaavan fysioterapeutin. Onneksi tuo rautainen ammattilainen takoi harjoittelun tärkeyden myös äitini  mieleen. Näin harjoittelu jatkui myös kotona. Vähitellen terapeuttini ”nalkutus” muuttui onnekseni myös sisäiseksi äänekseni. Ilman niin runsasta ja osaavaa fysioterapiaa en varmastikaan olisi niin itsenäinen kuin nyt olen. Sain itse kouluikäisenä fysioterapiaa kahdesta viikossa, toinen kerroista oli 60min ja toinen 90min. Jokainen näistä minuuteista oli kultaakin kalliimpi. Minua pelottaa ajatella nykynuoria, jotka eivät välttämättä saa niin runsaasti fysioterapiaa kuin itse olen saanut. Esimerkiksi kouluissa on entistä niukemmat resurssit auttaa erityistukea tarvitsevia.

Se, että Kela yrittää jälleen karsia fysioterapiasta, on huolestuttava ilmiö. On virheellistä ajatella kehityksen loppuvan tiettyyn ikään mennessä. Sitä paitsi vammainen tarvitsee osaavaa kuntoutusta ihan jo toimintakykynsä ylläpitämiseksi. Tätä ei sovi unohtaa. Vammainen tarvitsee kuntoutusta halki elämänsä. Toimintakyky kun voi kehittyä, vaikka motorisissa taidoissa itsessään ei tapahtuisikaan suuria muutoksia. Siinä missä lapsi oppii uusia taitoja, oppii aikuinen terapeutin tuella nivomaan jo opitut taidot uusiksi kokonaisuuksiksi. Tämä taas mahdollistaa omatoimisempaa elämää heille, jotka haluavat henkistä itsenäisyyttä ja päätösvaltaa elämästään ns. pyristellessään irti tukiverkosta.

Lue myös:
Sinulle, fysioterapian ammattilainen
Millainen on hyvä fysioterapeutti?
Onko fysioterapeutin koulutuksen nykytilanne uhka tulevien osaajien ammattitaidolle?

Vastaa