seksuaalisuus

Miten ableismi näkyy seksuaalisuudessa?

Olen puhunut aiemmin paljon vammaisten seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä haasteista tai ongelmista. Jotkut niistä saattavat olla vammasta lähtöisin, mutta valtaosa on pitkälti yhteiskunnan luomia haasteita. Ne haastavat itseilmaisuamme. Asenteet johtuvat pitkälti tietämättömyydestä. Tietämättömyydestä, joka vaivaa meitä itseämmekin. Tietämättömyyden vuoksi emme välttämättä uskalla lähteä tutkimaan seksuaalisuuttamme, tai meille ei anneta siihen samanlaisia mahdollisuuksia kuin vammattomalle. Ableismi on siis läsnä myös siinä, miten rajoitteiden kanssa elävät ihmiset näkevät seksuaalisuutensa ja voivat sitä ilmaista. 

Vaikka itsekin käytän sanaparia ”vammaisen seksuaalisuus”, häiritsee sen käyttö minua merkittävästi. Kuten olen ilmeisesti jossain aiemmassa blogipostauksessa sanonut, sellaista asiaa kuin vammaisen seksuaalisuus ei nimittäin ole olemassa. On ainoastaan seksuaalisuus, johon vamma, sairaus tai mikä tahansa seikka saattaa osaltaan vaikuttaa. Jokainen ilmaisee omaa seksuaalisuuttaan tavalla, joka juuri hänestä tuntuu hyvältä, oli rajoitteita tai ei. Vaikka kuuluisikin johonkin ihmisryhmään, ei ole yhtä tiettyä tapaa olla seksuaalinen. “Vammaisten seksuaalisuus” on terminä liian niputtava. 

Millä tavoin vammaan perustuva syrjintä eli ableismi näkyy seksuaalisuudessa?

Suhtautuminen avusteiseen seksiin on vielä tänäkin päivänä nihkeää. Usein kuulee internetissä avustajien tai muiden ihmisten sanovan ”ei sillä palkalla.” Aivan kuin kyseessä olisi jokin luksus, joka kuuluu vain sellaisille ihmisille, jotka pystyvät täysin itsenäisesti itseään ilmaisemaan. Ajatus saa minut näkemään punaista, sillä oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan kuuluu aivan jokaiselle. Syy siihen, miksi avusteiseen seksiin suhtaudutaan usein nihkeästi, on siihen liittyvät harhaluulot. Usein ajatellaan, että avustaja olisi jollain tasolla osa aktia, mitä hän ei missään nimessä ole.

Toinen ymmärrettävä syy avusteiseen seksiin liittyvään nihkeyteen on se, miten intiimi seikka seksuaalisuus on. Avustajalla on oikeus kieltäytyä avustamasta seksissä. Koska kyseessä on intiimi tilanne, on tärkeää, että jokaisella siihen jollain tavalla liittyvällä ihmisellä on hyvä olla ja sellainen olo, että hänen rajojaan kunnioitetaan. Tämä tarkoittaa sitä, että avustajan tulee osata kunnioittaa vammaisen (mahdollisesti parin) yksityisyyttä ja olla tilanteessa kuin ei olisikaan. Voidakseen olla tilanteessa, uskallan väittää, että avustajan täytyy olla sinut seksuaalisuutensa kanssa. Jos seksuaalisuus on teemana hirvittävän kipeä, voi ajatus seksissä avustamisessa tuntua kerrassaan ahdistavalta.

Avusteiseen seksiin liittyvää tietoa ei myöskään ole tarpeeksi. Kuten olen aiemminkin sanonut, olemassa olevaa kirjallisuutta ei mainosteta tarpeeksi. On olemassa opas, mutta se koskee lähinnä sitä, miten asia kannattaa ottaa puheeksi, sekä erinäisiä eettisiä seikkoja teemaan liittyen. Käytännön ideoita siitä, millaisin keinoin seksissä voitaisiin avustaa, on kuitenkin kohtalaisen vähän. Lisäksi esimerkiksi erilaisten apuvälineiden hyödyntämistä seksissä ei juuri käydä läpi. Luonnollisestikaan oppaassa ei ole myöskään ehditty käydä läpi kaikenlaisia mieltymyksiä. Toisaalta ymmärrän enemmän kuin hyvin tämän, sillä vammaisuus on spektri. Lisäksi meillä vammaisilla voi olla ihan yhtä moninaisia mieltymyksiä kuin kenellä tahansa muulla, joten kaiken huomioiminen olisi mahdotonta.

Tästä päästään näppärällä aasinsillalla siihen, ettei tietoa vammaisten seksuaalisuudesta ole tarpeeksi.  Vamma ei vie haluja tai tarpeita pois. Se voi kuitenkin vaikuttaa kykyyn havainnoida sosiaalisia tilanteita. Spastisuus voi aiheuttaa kipua seksissä tai sulkea joitain asentoja pois. Tuntopuutokset ynnä muut voivat myös vaikuttaa siihen, miten kykenee kokemaan seksuaalista nautintoa. Jos vaikkapa alavartalo on tunnoton, on löydettävä uusia keinoja tuntea nautintoa. Ottaen huomioon kuinka monella tavalla vamma saattaa vaikuttaa seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun, on huolestuttavaa, miten vähän sitä on tutkittu. Tutkimuksen vähäisyys puhuu omaa kieltään siitä, ettei vammaisen seksuaalisuutta pidetä tärkeänä. Seksiä pidetään luksuksena, johon on oikeus vain silloin, jos sitä kykenee itsenäisesti harrastamaan. Jos tutkimuksia on, ei niitä markkinoida tarpeeksi. Koska tutkimuksia ei tuoda tarpeeksi ihmisten tietoon, ei meille voida myöskään tarjota mahdollisesti kaipaamaamme tukea, tai kehitellä sellaista, jos olemassa olevia tukitoimia ei vielä ole. Jos ihmiset tietäisivät ongelmista, voisi heidän mielenkiintonsa asian ajamiseen herätä. Vastaavasti he, jotka ongelman kanssa painivat, saisivat vertaistukea kuullessaan, etteivät ole yksin haasteensa kanssa.

Tiedonpuutteen vuoksi vammainen voidaan skipata seksuaalikasvatuksessa. Koska vanhemmilla ei ole tietoa siitä, miten rajoitteet voivat vaikuttaa seksuaalisuuteen ja kuinka asiassa voisi lastaan tukea, saattaa asiaan tarttuminen olla hankalaa, ellei mahdotonta. Unohtamatta sitä, että vasta aivan viime vuosina yleinen keskustelu seksuaalisuudesta on avautunut ja 2000-luvun alun (sen aiemmasta kasvatuksesta puhumattakaan) seksuaalikasvatuksen puutteisiin on havahduttu. Näin ollen nykyvanhemmilla itselläänkään ei ole riittävän kattavaa pohjaa seksuaalisuudesta puhumiseen etenkään, jos perheessä on erityistä tukea tarvitseva lapsi.

Lue myös: Miksi vammaisen sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä seksuaaliseen itseilmaisuun liittyviä seikkoja olisi tärkeä tutkia?

Syrjintä näkyy myös siinä, ettei meitä näy esimerkiksi eroottisessa kuvastossa juuri lainkaan ja jos näkyy, on se usein fetissien kohteena. Jokaisella on oikeus fetisseihinsä eikä siinä sinällään ole mitään väärää. Porno kuitenkin myös jossain määrin opettaa ihmisiä seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa ja siksi on kerrassaan huolestuttavaa, jos näymme tässä vain fetissien kohteena. Tiedän, että joissain muissa maissa vammaisia on opuksissa ihan kokonaisina hahmoina, mutta nuo kirjat ovat vain harvan tiedossa. Itsekin sain tietää ko. kirjoittajien teoksista vasta, kun kirjoitin pornoa ja vammaisuutta käsittelevän tekstin ja tein siihen liittyvää taustatyötä. Esimerkiksi valtavirran tietoisuuteen vaikkapa ruokakauppojen hyllyiltä löytyvien harlekiinien kautta erilaiset kehot eivät ole kuitenkaan vielä päässeet.

Jos mietitään aikuisviihdettä, on kehojen kuva nykyään jo moninaisempi. Siitä huolimatta niitä yhdistää yksi piirre: Ne ovat vahvoja siinä mielessä, että ne toimivat. Ani harvoin törmätään esimerkiksi ongelmiin suoriutua, puhumattakaan esimerkiksi siitä, että jollain henkilöistä olisi apuvälineensä ns. poikkeavassa käytössä intiimeissä hetkissä. Vammainen voisi saada siitä inspiraatiota ratkaista omia haasteitaan. Jos pornossa nähtäisiin enemmän vammaisia kehoja, saattaisi kipuilu oman rajoitteen ja kelpaavuuden kanssa olla vähäisempää. Voit lukea enemmän mietteitäni pornosta tästä.

Pornohan ei yksin riitä representaatioksi. Sen lisäksi vammaisten hahmojen tulisi olla yhä useammin esillä fiktiossa muiden henkilöiden rakkauksien kohteina, tai olla itse kokonaisvaltainen päähenkilö niin, ettei ainoastaan keskitytä hänen rajoitteiseensa. Nykyään vammaisia nähdään ns. täyspainoisina love interesteinä ilman ylimääräistä holhouksen aspektia vain äärimmäisen harvoin. Erilaisuuden normalisoimiseksi meidät tulisi nähdä yhä useammin romantiikassa. Vaikka nyt kuulostankin ehkä ostos-TV:n ”eikä siinä vielä kaikki ” – mainosääneltä, totean, ettei tämäkään riitä. Sateenkaarevuutta tulisi kaikessa moninaisuudessaan tuoda esiin positiivisessa, muttei ko. ominaisuutta korostavassa valossa. Mutta samaa pitäisi tuoda esiin myös vammaisien hahmojen kanssa. Me vammaiset kun emme ole vain cis-heteroita, vaan voimme identifioitua ihan mihin vain lokeroon, tai olla identifioitumatta.

Kuten kesällä julkaistussa postauksessa kirjoitin, vammaisia ei huomioida myöskään aikuisten lelumarkkinoilla. Helppokäyttöisyys ei ole mediaseksikäs sana. Vammaisia ei ajatella potentiaalisena kohderyhmänä ostoksille ja siksi esimerkiksi hienomotoriikan haasteista kärsiviä ei huomioida lelujen suunnittelussa. Monet kivijalkakaupat ovat siirtäneet toimintansa verkkoon, joten aina ei pääse testaamaan onko lelu käteen sopiva. Liikkeeseen meneminen voi olla monelle kynnys, eikä liikkeessä välttämättä ole asiantuntevaa myyjää. Mikäli helppokäyttöisyys nähtäisiin siten, ettei se ole keneltäkään pois, olisi vammaisillakin paremmat mahdolliset tutkia halujaan ja tarpeitaan.

Kaikkien edellä kuvattujen seikkojen seurauksena ableismista on tullut myös sisäistettyä. Monet vammaiset saattavat ajatella, ettei seksuaalisuus ole osa heitä. Että heidän haluissaan ja tarpeissaan on jotain väärää vain, koska heillä on vamma.

Ableismi ei siis ole vain yleinen yhteiskunnallinen ilmiö, joka on kaikkien nähtävillä, jos osaa katsoa asioita vammaisen tavallisen arjen silmin. Syrjintä ulottuu myös ihmisen intiimeimpään osaan, joka kuitenkin on merkittävä osa hänen kehitystään ja kasvuaan. Siksi(kin) siihen on puututtava.

Lue myös:
Harhaluuloja vammaisten seksuaalisuudesta
Millä keinoin vammaisten seksuaalista itseilmaisua voitaisiin tukea?

Vastaa