Sekalaisia, seksuaalisuus

Mietteitä seksuaalineuvonnan opintojen harjoittelusta

Someani ja ylipäätään elämääni jossain määrin seuranneet tietävät seksuaalineuvonnan opintojen olevan sellainen asia, josta olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saanut oikeasti tarmoa. Vaikka tehtävien määrä hirvittääkin välillä keskellä hemmetin hektistä arkea, jaksan paneutua niihin ja sormeni syyhyävät päästä teeman kirjallisuuden pariin silloinkin, kun se ei suoranaisesti liity tehtäviin. Haluan tehdä työni hyvin. Tahdon olla monipuolistamassa keskustelua seksuaalisuuteen liittyen. Tahdon tarjota tukea heille, jotka kipuilevat itsensä kanssa. Vaikka kuinka kävisi raskaaksi, tahdon antaa myös vertaistuellista neuvontaa. Osittain. En missään nimessä vähättele vammattomia neuvojia, mutta onhan se nyt ihan eri asia antaa neuvontaa, jos tietää edes jossain määrin, omakohtaisen kokemuksensa  kautta, millaisia haasteita vammainen käy läpi arjessaan. Mitäkö tarkoitan ilmaisulla “jossain määrin”? Vammaisuus on kattosana lukuisille toiminnan rajoitteille. On täysin eri asia puhua vaikkapa CP- vammaisen näkökulmasta seksuaalisuuden ilmaisun haasteista, kuin selkäydinvammaisen. Ja vaikka vamma olisi sama, on toimintakyky silti spektri, unohtamatta elämäntilanteiden ja lähtökohtien erilaisuutta. Näin ollen, vaikka omaankin omakohtaista kokemusta vammaisuudesta, on tietämykseni silti jossain määrin aina vain teoreettista.

Tiedän olevani valmistuttuani ihan pätevä seksologi, ainakin erikoistumisalallani. En epäile sitä hetkeäkään. Intohimo itseni sivistämiseen elää minussa vahvana. Osaan ottaa toiset huomioon ja olen empaattinen. Olen kuulemma sellainen ihminen, jonka puoleen luonnollisesti käännytään ongelmatilanteissa muutenkin. Minua lämmittää myös se, miten innoissaan monet heistä, jotka jo työskentelevät kentällä, ovat tekemisistäni. Tunnen omaavani yhteisön. Samalla luottamus, jota minua kohtaan osoitetaan, aiheuttaa tietynlaisia paineita.

Juuri nyt ajatus ihmisten neuvomisesta suorastaan hirvittää. Koen, etten omaa tarpeeksi tietoa. Pelottaa. Tähän ehkä liittyy minun perfektionismini: Jotta jotain voisi tehdä, pitäisi siitä ensin tietää mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti. Luonteenpiirrettäni ei alkuunkaan helpota se, että seksuaalisuudesta puhuttaessa mennään ihmisten intiimeihin kokemuksiin ja ajatuksiin. Tahattomasti voi tehdä suunnattomasti hallaa. Entä jos minusta ei ole henkilölle mitään apua? Entä, jos hän pitää minua aivan puoskarina? Entä jos onnistun vahingossa romuttamaan hänen psyykeensä aivan täysin jollain kommentilla? Tiedän, viimeinen on pahin kauhuskenaario ja hyvin epätodennäköinen. Silti. Etenkin vammaisuus on sellainen spektri, että siitä edes jonkinnäköisen työpajan vetääkseen pitäisi mielestäni tietää vaikka mitä ja mistä. Toistaiseksi en ole lukenut yhtäkään vammaisuuteen perehtynyttä opusta neuvojanäkökulmasta, vain artikkeleja sieltä täältä.

Siitä huolimatta olen pitänyt nyt muutaman viikon sisään kaksi ”Seksuaalisuus voimavarana” – työpajaa, hyvin erilaisille yleisöille. Ensimmäisen pajan pidin vanhassa lukiossani terveystiedon kurssilla. Toinen oli vammaisten naisten yhdistykselle Rusetti Ry:lle. Molemmissa oli samat perusasetukset. Aloitettiin samoilla teemoilla. Molemmissa kerroin turvallisen tilan periaatteesta. Molemmissa muistutin luottamuksellisuudesta. Siitä lähdettiin käsittelemään seksuaalisuutta yleisesti, edeten lopulta voimavara-aspektiin.

Vammaisia naisia sisältävään työpajaan laitoin luonnollisesti myös vammaisuusaspektin ja yritin ottaa huomioon haasteita, joita eri tavoin toimivat kehot, myös omani, voivat kohdata. Pajasta teki haasteellisen se, että siinä mentiin hyvin lähelle itseä. Pajan tarkoitus ei ollut kuitenkaan keskittyä minuun tai historiaani. Vaikka vastasinkin muutamaan omakohtaiseen kysymykseen osallistujilta, olivat ne osa yleisempää ja laajaa keskustelua. Näin ollen onnistuin siis tehtävässäni aika hyvin. Hiukan pelotti sekin, että ryhmässä oli iäkkäitä ihmisiä. Vanhin osallistujista oli jo yli 70-vuotias, joten esittelykierrosta läpikäydessämme minua alkoi hiukan ahdistaa: ”Voinko olla normaali, varsin suorasukainen itseni? Täytyykö minun sensuroida itseäni jotenkin?” Lukioryhmässä taas oli useista eri kulttuureista tulevia henkilöitä, joten väkisinkin pelkäsin loukkaavani jotakuta silkkaa ymmärtämättömyyttäni.

Vaikka seksuaalisuus on intiimi ja arka aihe, osallistuivat molemmat työpajaryhmät yllättävän hyvin. Lukioryhmässä käytimme anonyymistikin toimivaa Jamboardia. Yllättävää kyllä, Rusettilaiset tahtoivat osallistua keskusteluun samaan tapaan kuin jos näkisimme livenä. Rusetin työpaja sai suunnattoman lämpimän vastaanoton. Eräältä pajaan osallistuneelta sain seuraavan palautteen: “Loistavin luento ikinä seksuaalisuudesta ja vammaisuudesta. Olen sentään istunut vastaavilla muutamankin kerran vuodesta 1977. Niistä ei juuri iloa ole ollut. Hyvää ei näemmä koskaan odota liian kauan! Mahtavaa myös, että asiat edistyvät.” Se veti aivan uskomattoman nöyräksi ja teki onnelliseksi. JOSKIN oli surullista kuulla, että aiemmat kokemukset luennoista olivat jääneet jollain tavalla ontoiksi. 

Se, kuinka innoissaan ja kuinka tunteisiin paja meni (hyvällä tavalla) kertoo samaa, mitä olen itsekin huutanut blogissani monta kertaa: Monelle vammaiselle seksuaalisuus voi olla ihan todella kipeä aihe. Asiasta pitää puhua enemmän. Monipuoliselta kantilta. Vammaisillakin on erilaisia haluja ja tarpeita. Meinasin liikuttua itse nähdessäni miten monet liikuttuivat puheistani. Sydäntäni lämmitti se, miten muutamat Rusettilaiset tahtoivat tulla harjoitusasiakkaikseni. En missään nimessä vähättele vammaisia seksologikollegojani. He ovat tehneet ja tekevät edelleen hyvää työtä avoimen keskustelun suhteen. Uskallan kuitenkin väittää, että nuorempaa sukupolvea edustaessani tuon erilaista näkökulmaa asioihin. Uskallan ehkä puhua aiheista vielä suoremmin. Mediassa puhuminen seksuaalisuudesta ja sen tabuista räväköin ottein voi pelottaa osan potentiaalisista asiakkaista pois. Toisaalta uskon, että esiintymiseni ja ”ulostuloni” esimerkiksi polyna, kinkyna ja biseksuaalina, ovat osaltaan osoittaneet, etten tuomitse mitään tai ketään.

Tilausta pitkäkestoisimmille, laajemmille ja tietyn teeman ympärille kietoutuville työpajoille oli kuulemma tarvetta. Minähän totesin laittavani sellaisen pystyyn, mikäli minulle vain tarjotaan areena moisen tarjoamiselle, eli jos esimerkiksi jokin järjestö lähtee rakentamaan kanssani pajaa. Teema, aiheet ja tehtävät voisivat hyvinkin vaihdella hyvin laidasta laitaan. Jos minua yhtään tuntee, tietää minun lähtevän usein hulluimpiinkin ideoihin mukaan. Itseänihän kiinnostaisi aivan valtavasti vetää joku kinkyyteen liittyvä työpaja, joka auttaisi ymmärtämään paremmin seksuaalisuuteen liittyvää moninaisuutta ja erilaisia mieltymyksiä. 

Työpaja vahvisti haluani keskittyä vammaisuuteen, vaikka vertaistuellinen neuvonta voikin käydä toisinaan raskaaksi. En halua lukkiutua siihen kokonaan. Tahdon tehdä töitä myös vammattomien parissa ja tehdä hyvin monipuolista hommaa seksologian kentällä. Tämä on kuitenkin se, mihin tahdon erikoistua.

Pelottaako minua yhäkin ajatus esimerkiksi yksilöasiakkaiden vastaanottamisesta etenkin harjoittelun aikana? Totta hitossa. Tuntuuko oloni varsin keskeneräiseltä? Oi kyllä. Nämä kaksi työpajaa, etenkin jälkimmäinen, antoivat kuitenkin aivan valtavasti uskoa itseeni. En ole vielä valmis. Ei minun tarvitsekaan olla. Pystyn tähän. 

Vastaa