Mielenterveys, Sekalaisia

Mietteitä ensimmäisestä korkeakouluvuodesta

Ensimmäinen vuosi korkeakoulussa on takanapäin. Se on ollut raskas. Olen tottunut opiskelemaan itsenäisesti esimerkiksi avoimessa yliopistossa, joten teoreettisissa opinnoissa itseopiskelu sopii minulle erittäin hyvin. Rakastan sitä, kun saan tutkia aiheita ja kirjoittaa niiden pohjalta enemmän tai vähemmän syväluotaavia analyyseja. Sen sijaan käytäntöä vaativien projektien kanssa kaipaisin opettajien tukea ja toisten ihmisten läsnäoloa. Zoom-luennot eivät hirvittävästi opeta käytännöstä ja kaipaisin konkreettisia harjoitteita ennen projektin pariin hyppäämistä. Esimerkiksi olisin toivonut, että olisimme saaneet harjoitella vaikkapa näyttelijöiden ohjaamista, vaikka keskenämme.  Onneksi en ollut fiktioprojektimme ohjaaja, sillä en olisi pystynyt kevään muilta paineilta ottamaan niin suurta vastuuta hommista ja apulaisohjaajan pesti oli juuri se, mitä kaipaisin.  Tulevaisuudessa se kiinnostaisi minua suuresti käsikirjoittamisen ohella ja tiedän siihen pystyväni. Haluan kuitenkin tehdä hommat mahdollisimman ammattimaisesti ja pelkään, ettemme saa tulevaisuudessakaan välttämättä tarpeeksi ohjeistusta, paitsi ehkä erikseen näyttelijänohjaukseen suunnatuilla kursseilla, joita niitäkin on pelottavan vähän. 

Vaikka esseistä pidänkin, en koe hyötyväni yksin niistä ja moodboardien rustaamisesta, jos kurssin lopputavoite on tuottaa audiovisuaalinen tuotos. Tuntuu, etten ole oppinut mitään, vaikka todellisuudessa ehkä olenkin tajuamattani oppinut paljon elokuvatuotannon perusteista. Olen vain hiukan kärsimätön “kaikki mulle heti nyt” -tyyppi, jonka pitäisi mielestään olla heti valmis. Ymmärrän, ettei näin voi realistisesti tapahtua, mutta se ei poista sitäkään seikkaa, että korkeakouluni opetuksessa olisi paljon parannettavaa. 

Pienten harjoitteiden ja opettajien tuen puute ennen tositoimiin ryhtymistä ei ole tehnyt stressikäyrilleni hyvää. Kahden opintolinjan käyminen yhtäaikaisesti ei ole helpottanut ajoittain iskevää ahdistusta. Toisinaan on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä jonnekin aivan muualle tai kenties palata työelämään. Takaisin tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa ei tarvitse murehtia tuloista tai tapella Kelan kanssa, ja jossa työt voi jättää töihin, eikä niihin tarvitse uhrata vapaa-aikaansa.

Olenko miettinyt, olenko oikealla alalla? Oi kyllä. Olenko kyseenalaistanut valintojani? Kyllä. Mutta kun olen onnistunut pyristelemään näistä epäilyksistä irti, olen ymmärtänyt olevani matkalla kohti unelmiani. Kuva siitä, mitä tahdon tulevaisuudessa tehdä on vahvistunut entisestään. Siitä, kuinka pääsen siihen pisteeseen, en ole täysin varma, mutta onneksi omaa polkuaan ja keinoja tavoitteiden saavuttamiseen on aikaa miettiä.

Mitä olen oppinut korkeakoulusssa opiskelun ansiosta?

  1. Tulevaisuudenkuvani on selkeytynyt. Kun hain kouluun, taisin sanoa haluavani uudistaa suomalaisen (elokuvan puolella kohtalaisen olemattoman) fantasiagenren. Nyt tavoitteeni ovat pyörähtäneet täysin eri raiteille. Vaikka koen, etten oppinut ensimmäisenä vuotena mitään minua suoranaisesti työelämässä hyödyttävää ja pelkään, etten saa koululta tarpeeksi apua kohti urapolkua suunnatessani, selkeni minulle se, mitä tahdon tulevaisuudessa tehdä. Eikä se todellakaan ole fantasian parissa työskentely, vaikka genrellä onkin sydämessäni aivan erityinen paikka. Haluan nähdä tulevaisuudessa enemmän dokumentteja, jotka herättävät ihmisiä yhteiskunnallisten epäkohtien äärelle. Oikeammin tahdon olla tekemässä tuota sisältöä. En kuitenkaan tahdo tehdä sitä täyspäiväisesti, vaan haluan yhdistää sitä kaikkeen muuhun oppimaani. Tahdon tulevaisuudessa työllistää itseni toiminimiyrittäjänä ja tuottaa lehtitekstejä, tehdä hommia elokuva- ja televisioalalla, sekä tarjota seksuaalineuvontaa. Toivottavasti saisin tulevaisuudessa rahaa myös somen pyörittämisestä. 
  1. Tasaisen tulovirran arvostaminen. Vaikka aiemmin kahden vuoden ajan tekemäni puhelinmyyntityö ei ollut mahtavasta työympäristöstään huolimatta sellainen pesti, jossa olisin kestänyt olla koko loppuelämäni, olen alkanut kaivata sinne hyvinkin paljon. Tai oikeammin, olen alkanut kaivata tasaista tulovirtaa. Kelan kanssa puljaaminen kun vie vähintäänkin järjen. Olen tehnyt opintojeni ohessa keikkaduunia, ja toki lokakuusta helmikuuhun olin määräaikaisessa osa-aikaisessa työssä. Pyrin ilmoittamaan Kelalle tuloni mahdollisimman tarkasti, mutta minkäs teet kun keikkahommia saattoi ilmestyä lyhyellä varoajalla valtava määrä ja sitten saattoi mennä kuukausia, ettei ollut mitään. Sitä joutui vähän väliä tekemään selvityksiä ja hyvästä yrityksestä huolimatta jouduin maksamaan tukia takaisin. Nyt taas mietin, saanko kesän aikana tarpeeksi elämistä varten. Päästäkää minut takaisin tasaisten tulojen maailman, kiitos. 
  1. Olen ymmärtänyt, kuinka hankalaa sosiaalinen kanssakäyminen minulle on. Tätä ei sosiaalisessa mediassa esiintyvästä minusta ehkä uskoisi, mutta someminä onkin eri asia. Vaikken esitä somessa olevani joku muu, on minulla silti rooli päällä, vähän samaan tapaan kuin useimmilla ihmisillä on työelämässä omat roolinsa. Siviiliminä on arka ja ujo, jonka on erittäin hankala mennä uusiin tilanteisiin, etenkin jos niissä on valmiiksi muodostuneita ryhmiä. Olenkin kokenut melkein aina opinnoissani enemmän tai vähemmän yksinäisyyttä, eli korona ei suoraan korreloi sen kanssa. Jostain syystä nyt sosiaalinen kanssakäyminen on ollut normaalia hankalampaa. Luulen sen johtuvan siitä, etten koe omaavani edes aloittelijaksi tarpeeksi tietotaitoa voidakseni olla “uskottava” ryhmän jäsen. Jotta kokisin oloni luontevaksi itselleni vieraassa ryhmässä, tulee minun omata asiasta huomattavaa tietotaitoa. Pitäisi kai siedättää itseään, mutta itseäni siteeratakseni: “Mutta ne on ihmisiä – eli ihan kamalia.” Eivät oikeasti ole, mutta siltä minusta tuntuu ennen kuin olen tutustunut heihin. Yleensä minulle käy niin, että yhden ihmisen kanssa klikkaa, ja hänen kanssaan sitten tuppaan viettämään aikaa. Rakkaat luokkalaiset, jos satutte lukemaan tätä, minulle saa kyllä tulla juttelemaan ja arvostan sitä, enkä pure (saatan hiukan näykkäistä, mutta lämpenen vain hitaasti.)
  1. Olen oppinut hahmottamaan oppimistyylini kokonaisuuksina. Vaikka tarvitsisinkin enemmän koulun tukea projektien parissa, olen huomannut, kuinka hyvin etäopiskelu sopii minulle noin muuten. Minun ei tarvitse istua luokkahuoneessa ymmärtääkseni asioita. Riittää, että minulle annetaan käsiini materiaali, josta saan tarvitsemani tiedon. Tämä siis nimenomaan teorian kanssa. Opin parhaiten itse, omalla ajalla tutustuen, etenkin jos käytössäni olevat materiaalit ovat selkeitä ja kattavia. Sen sijaan käytännön hommissa sormi menee helposti suuhun, ellen saa apua ja tukea – mielellään konkreettista mallia siitä, miten asiat tulisi hoitaa. Kun olen nähnyt yhden mallin, voin soveltaa sen pohjalta asiat itseni näköisiksi. Oman kokemukseni mukaan nykyisen opinahjoni tapa toimia ei tue tätä, vaan meillä mennään ahteri edellä puuhun ja sitten mietitään, kun laatu on mitä on. Ymmärrän tämänkin tyylin sopivan joillekin. Tiedostan myös, ettei koululla välttämättä ole resursseja opettaa niin paljon kuin he haluaisivat.
  1. Aikatauluttamisen merkitys on kasvanut. Etenkin kaksien opintojen keskellä deadlineja ja muistettavia  päivämääriä on jatkuvasti. Ei juuri koskaan tarvitse miettiä, mitä sitä viikonloppuna tekisi, sillä aika varmasti nekin päivät täyttyvät hommista. Ainakin osan ajasta. Loppuun palaminen voi olla lähellä, ellei ole muistanut aikatauluttaa hommiaan. Mistään ei tule mitään, jos ei ole merkannut kalenteriin asioita ja varannut niille selkeitä paikkoja; “Tälllöin teen tämän esseen, tuolloin teen tuon esseen, tällöin etsin materiaaleja tuohon, tuossa välissä ehkä kuntoilen ja loppuillan omistan omille jutuille.” Jos töitään ei suunnittele etukäteen, päätyy usein panikoimaan kaikkea kerralla ja sitten viivyttelee, eikä saa mitään aikaiseksi. 
  1. Rentoutumisen tärkeys on iskostunut tajuntaani. Kyllä, vaikka kalenterini ovatkin olleet jatkuvasti täynnä menoa, on tämä vuosi opettanut minulle sen kuinka tärkeää on löytää omaa aikaa, tavalla tai toisella. Minulla se vaatii toisinaan sitä, että pyydän itselleni läheisen ja tärkeän ihmisen “pakottamaan” minut pois koneelta ja tekemään yhdessä  jotain sellaista, jonka ääressä en pysty miettimään koulujuttuja tai niihin liittyviä haasteita, enkä muitakaan velvoitteita. Yhdessä tapahtuvan tekemisen ääressä “joudun” keskittymään vain sellaisiin asioihin, jotka (toivottavasti) tuottavat minulle iloa. Huomaan olevani paljon tuotteliaampi, mikäli olen saanut levätä kunnolla ja heittää aivot hetkeksi narikkaan. 

Vaikka koen, etten ole oppinut likikään kaikkea sellaista, mitä olisin toivonut oppivani omasta alastani ensimmäisen opiskeluvuoden aikana, olen kuitenkin oppinut paljon itsestäni ja elämästä. Minusta on surullista, kuinka vähän kiinnitetään huomiota siihen, miten paljon ihminen oppii korkeakoulun ansiosta häntä ympäröivästä maailmasta ja hyvinvoinnistaan. Tämä olisi aspekti, johon jokaisen, paitsi opiskelijoiden itsensä, myös opettajien ja muuten opetuksesta vastuussa olevien tulisi kiinnittää huomiota. 

Lue myös:
Kuinka jaksaa ja menestyä opiskeluissa?
Suhteeni käsikirjoittamiseen – ja miten päädyin sen pariin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.