Tämä on jo 20. osa Vammaisuuden näyttämöä. Sarjaa, jossa käsittelen vammaisuuden representaatioita erilaisissa medioissa, olivat ne sitten podcasteja, sarjoja tai elokuvia. Tämänkertainen osa on kuitenkin hiukan erilainen, sillä varsinaisen vamman sijaan käsittelen sosiaalisen ahdistuksen representaatiota. Sarjassa on kuitenkin myös pyörätuolissa oleva hahmo, joten katson sen arvostelun sopivan enemmän kuin hyvin tähän sarjaan. Nimeltään tuo Netflixistä löytyvä sarja on The Healing Powers of Dude, eli suomeksi Tukikoira Dude. Sarja on selvästi suunnattu lapsille ja tämän kohderyhmän selkeä esiintuominen joka käänteessä ärsyttää minua suunnattomasti. Uskon jatkuvan korostamisen karkottavan tuon herttaisennäköisen tukikoiran luota muutaman muunkin vanhemman katsojan, kuin minut.
Sarja kertoo Noahista, joka palaa kouluun kotiopetuksen jälkeen. Kouluun meneminen on hänelle sosiaalisen ahdistuksen vuoksi hankalaa ja siksi hänelle otetaankin tukikoira, nimeltään Dude. Noah kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta ja koiran on tarkoitus auttaa Noahia selviämään koulupäivistä ja muista sosiaalisista tilanteista, jotka ovat Noahille haastavia. Mielestäni sarja kuvaa kohtalaisen hyvin sosiaalista ahdistusta, siis jos mietitään asiaa siltä kannalta, mikä olisi lasten näkökulmasta helposti ymmärrettävää: Kun Noah saa paniikkikohtauksen, alkaa hänen ympäristönsä muistuttaa esimerkiksi kauhuelokuvaa. Dude jakaa näyn Noahin kanssa. Tällä tyyliratkaisulla halutaan kai kuvata sitä, miten tukikoirat aistivat autettaviensa olotiloja ja tarpeita. Se, mikä minua sarjassa häiritsee on Duden puhe, jota kukaan muu kuin katsoja ei tunnu ymmärtävän. Ymmärrän, että sillä on ehkä haluttu luoda Dudelle persoonaa ja tehdä tästä päähenkilömäistä, mutta koska kukaan sarjassa ei ymmärrä häntä, tuntuu se lähinnä pakotetulta ja mukahauskalta.
Sarjan hahmot ovat uskottavia. Noah stressaa erottuvansa aivan liikaa joukosta. Noah ei suinkaan jää koulussa yksin, vaan tutustuu kahteen muuhun luokkalaiseensa, pyörätuolissa istuvaan liikuntavammaiseen Amaraan ja hiukan omaperäiseen Simoniin, joka nopealla vilkaisulla vaikuttaa omaavansa ihan liian suuren egon, mutta tarkemmalla vilkaisulla paljastuukin vain hyvin epävarmaksi henkilöksi. Näillä esiteineillä on normaaleja esiteinien ongelmia: Koulun luoviminen, ensimmäiset ihastumiset ja sydänsurut. Ystävät eivät tee Noahin erityisyydestä numeroa, vaan mukautuvat huomiomaan Noahin erityistarpeet. Perhedynamiikka vaikutti uskottavalta. Jos lapsella on erityistarpeita, se vaikuttaa koko perheeseen. Ns. valtavirtaan kuuluvat lapset jäävät usein vähemmälle huomiolle ja oppivat ns. suojeluvaistoa erityissisarusta kohtaan. Toisinaan he saattavat turhautua erityissisarukseen ja siihen, ettei heitä huomioida, mutta valtaosan ajasta he oleilevat ns. varjoissa ja oppivat itsenäistymään varhaisella iällä. Vanhemmat taas kantavat ajoittain musertavaa huolta lapsestaan ja rytmittävät päiväänsä erityislapsen mukaan. Ainoa suhdedynamiikka, jonka kyseenalaistin sarjassa oli rehtorin ja Duden välinen suhde. Kaikki ihmiset eivät pidä koirista. Se on varsin ymmärrettävää. Rehtori kuitenkin käyttäytyy Dudea kohtaan varsin lapsellisesti yrittäessään asettaa tälle rajoja ja noh, rehellisesti sanottuna pyrkiessään pääsemään tästä eroon.
Entäpä Amara? Olen jo pitkään toivonut sarjaa, jossa on vammainen hahmo, jolla vain on vamma. Amaran kohdalla kyse on juurikin siitä. Hän on vain henkilö, jolla on toimintarajoite. Hän on hahmo, jolla on kokonainen tarina, kunnianhimoa ja hitonmoinen persoona. Hän on itsevarma ja sellainen tyttö, jota nuorempi minä olisi hyvin voinut pitää esikuvanaan. Amara myös kohtaa ableismia, kun ei saa aluksi musikaalin pääroolia, vaikka on selvästi paras vaihtoehto kyseiseen rooliin. Ongelma oli selvästi se, että kyseessä oli alun perin tanssirooli, jonka ei katsottu sopivan pyörätuolinkäyttäjälle, vaikka ainakin mielestäni tuo kyseinen rooli olisi ollut helppo muuttaa.
Vaikka olen aina sanonut haluavani sarjan, jossa vammaan ei keskitytä, mietin, onko tämä liikaa: Yhtä ramppia, ja tietenkin sähköpyörätuolia, jolla Amara kulkee, lukuun ottamatta avuntarvetta ei tuoda sarjassa esiin. Missä ovat esimerkiksi henkilökohtaiset avustajat, tai ystävät, jotka auttavat silloin tällöin? Selviääkö hän muka kaikesta itse? Onhan se mahdollista, mutta kohtalaisen harvinaista. Miksi tämä representaatio on tahdottu tehdä?
The Healing Powers of Dude on ihan ok sarja, mutta kaikenlaisille katsojille se ei sovi. Sen representaatiot ovat mielestäni kohtalaisen osuvia, mutta toisinaan niitä on etenkin vanhempana katsojana haastavaa ottaa vakavasti. Suosittelen kuitenkin sarjaa katsottavaksi, jos lapsen tahtoo oppivan erilaisuudesta. Haluan kuitenkin muistuttaa, että sarjan herättämistä ajatuksista yms. on hyvä keskustella esim. perheen kanssa. Vain keskustelun kautta erilaisuuden herättämät tunteet ja mietteet on mahdollisuus normalisoida.
