SV: Puhetta syömishäiriöstä.
Suhteemme kehoon on jatkuvassa muutoksessa ja herkkä erilaisille tekijöille. Siihen vaikuttavat vamma, sairaudet, ikääntyminen, painonvaihtelut, traumat, median tarjoama kuvasto, sekä ihmisten kommentit niin hyvässä kuin pahassa. Liian usein meillä on liian paljon negatiivista sanottavaa omasta kehostamme. Monesti ajattelemme, kuinka meidän pitäisi muuttaa kehoamme johonkin suuntaan ollaksemme viehättävämpiä. Jokaisen keho on kaunis sellaisena kuin on, sillä yksikään keho ei voi miellyttää jokaista katsojaa. Olennainen kysymys on, onko henkilöllä itsellään hyvä olo kehossaan ja osaako hän olla sitä kohtaan lempeä. Jos kehoaan tahtoo muuttaa, tulee halun lähteä omasta aidosta tahdosta, ei ikinä ulkoisesta paineesta. Vammaisen vääristynyt kehonkuva on suuri ongelma, johon ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tässä postauksessa paneudunkin siihen, miksi vammaiset ovat alttiita kehonkuvan vääristymille ja miksei niihin välttämättä kiinnitetä huomiota siten miten pitäisi.
Vammaisen vääristyneen kehonkuvan ajatellaan johtuvan usein nimenomaan toimintarajoitteen vaikutuksista. Kyllä, se miten kehomme toimii, vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten itsemme näemme. Saatamme miettiä jatkuvasti, esimerkiksi uusia ihmisiä kohdatessamme, kiinnittävätkö he huomiota avuntarpeeseemme tai esimerkiksi siihen, näytämmekö lentoon pyristeleviltä pingviineiltä laittaessamme takkia päälle. (Käytän tätä ilmaisua, sillä minusta on joskus käytetty sitä hyväntahtoisesti hymyillen tutun ihmisen toimesta. Mielestäni se on hauska, mutta ymmärrän, miksi se voi mennä joidenkin ihmisten ihon alle. Kaikki riippuu paljon kontekstista, sanojasta ja kuulijasta.)
Meillä on kuitenkin myös valtavirran ihmisen kehostressi. Omaksumme kotoa ja muulta lähipiiriltä kehopuhetta. Vanhempien puheet ja tapa, jolla he puhuvat omista kehoistaan, siirtyvät meihin. Sillä erotuksella, että meidän kehomme ei luultavasti koskaan tule vastaamaan sitä ihannetta, joka vanhemmilla, kenties meillä itsellämmekin on, kiitos median painostuksen. Ahdistus omasta kehosta voi kasvaa valtavaksi. Asiaa ei auta se, miten vanhemmat tuntuvat olevan usein kohtuuttoman kärkkäitä puuttumaan jälkikasvunsa syömistottumuksiin. Kyllä, etenkin lapsen kohdalla on tärkeää huolehtia siitä, että muksu saa varmasti riittävästi oikeanlaista ruokaa, mutta silloinkin on tärkeä miettiä, miten siitä puhuu.
Meihin kohdistuu myös erilaista painopuhetta. Painomme on ihan eri tavalla syynin kohteena kuin vammattoman: Vanhempien suusta saattaa kuulua, kuinka omaa ruokailua pitäisi tarkkailla ja painoa vahtia, jotta avustaminen säilyy helppona. Vammaisen täytyy olla kevyt, jotta häntä jaksaa nostella. Ymmärrän ajatuksen, onhan avustaminen toki helpompaa silloin, jos esimerkiksi ylipainoa ei ole päässyt kertymään. Se, jaksaako jotakin ihmistä nostella, ei kuitenkaan ole sopusuhtaisuuden mitta, tai ylipäätään terveyden mittari.
Painoa on terveesti ruokaan suhtautuvalla pitkällä ihmisellä automaattisesti enemmän kuin lyhyellä. Lihas painaa enemmän kuin rasva. On siis turha miettiä ihmisen painoa ja ennen kaikkea sitä, jaksaako joku nostaa toista. Se, miten henkilö voi kehossaan ja kuinka hän näkee itsensä, on se olennainen seikka, johon meidän tulisi kiinnittää huomiota. Vammaiselle on ihan turha huomauttaa mahdollisesti tulleista lisäkiloista. Hän kyllä huomaa ne itse, sillä kaikki kehomme muutokset vaikuttavat siihen, miten apuvälineemme palvelevat meitä, ja toisaalta, kuinka hankalilta tai raskailta esim. siirtymiset voivat tuntua. Muutoksia läpikäyvä vammainen ei kaipaa ulkopuolisen kommentteja. Kenties tulleet kilot ovat tervetulleita, jos henkilö on esimerkiksi aiemmin ollut huomattavan alipainoinen ja huonovointinen. Jos kilot eivät ole tervetulleita, aiheuttavat ne varmasti jossain määrin ahdistusta, sillä henkilö ounastelee saavansa kuulla niistä.
Lisäksi moni saattaa ahdistua tunteesta, että kertyneet kilot pitäisi saada pois. Vammaisen kun saattaa olla huomattavan hankala tiputtaa kiloja, etenkin jos omaa liikuntalajia ei ole vielä löytynyt ja / tai ruokailutottumukset ovat retuperällä. Vammaisen nimittäin täytyy useimmiten kunnosta huolehtiakseen nimenomaan löytää se liikuntalaji, joka tuntuu omalta. Jokaiselle varmasti löytyy se omanlainen laji, jos sen tahtoo löytää. Nykyään kun on olemassa vaikka millaisia sovellettuja liikuntalajeja. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse löytää omaa lajia, ellei tahdo ja ellei omaa kehoaan halua kehittää siten, että siinä olisi parempi olla.
Ongelmallista on myös se, miten ajattelemme syömishäiriöisen käyttäytyvän. Jos mietimme perinteistä kuvaamme syömishäiriöisestä, on se usein anorektikko, ihan liian laiha himoliikkuja, joka pakkomielteisesti polttaa jokaisen kalorin, joka hänen kehoonsa vahingossa eksyy. Vammainen kun vain harvoin soveltuu tuohon muottiin juurikin sen takia, että hänen on hankalampi liikkua kuin vammattoman. Kuten blogiani lukeneet tietävät, en esimerkiksi itse pahinta syömishäiriötä sairastaessani liikkunut ollenkaan, en vain syönyt.
Turhan usein näemme syömishäiriön nimenomaan anoreksian kautta. Tämä kapeakatseinen ajattelu jättää ulkopuolelleen esimerkiksi ahmimishäiriön tai ortoreksian. Ylipaino nähdään liian laiskuutena, mutta todellisuudessa painon vaihteluun voivat vaikuttaa paitsi keholliset, myös henkiset sairaudet. Samalla lailla pakonomainen terveellisyyden tavoittelu kielii siitä, ettei suhde ruokaan ja kehoon ole hyvällä tolalla. Keskustellessamme syömishäiriöistä, meidän tulee käsitellä niitä kirjona.
Syömishäiriö on mielen sairaus, mutta liian harvoin näemme sen niin. Liikunnan määrän sijaan meidän tulisi pysähtyä pohtimaan, miten henkilö suhtautuu ruokaan ja kehoonsa? Puhuuko hän kehostaan ahdistuneeseen sävyyn? Stressaako hän painosta ja soimaako itseään? Laskeeko hän kaloreita? Toki, esimerkiksi itse en laskenut kaloreita aikanani lainkaan, enkä vieläkään suostu kiinnittämään huomiota syömisteni kalorimäärään. Ahdistuisin siitä aivan liikaa ja altistuisin uudestaan tuolle viheliäiselle sairaudelle. Kalorien lasku ei siis ole välttämättömyys sairaudessa. Kieltäytyykö hän syömästä tai ahdistuuko hän, kun puheeksi tulee ruoka? Tällaiset henkiset oireet ovat vakavia, mutta niitä on myös haastava huomata, sillä emme pääse toisen henkilön pään sisään. Jotta voisimme auttaa muita ja huomata oireet, tulee meidän muuttaa käsitystämme siitä, millainen on syömishäiriöinen ihminen. Samoin meidän tulee herätä siihen todellisuuteen, ettei vamma tee immuuniksi muille haasteille, kuten mielen sairauksille. Tietyllä tapaa se voi jopa altistaa niille, sillä omasta kehosta yrittää saada kontrollin jollain tavalla. Jollekin meistä se on paino, kiitos yhteiskunnan asettamien oletusten.
Jokaisen, joka kokee läheisensä suhteen ruokaan tai kehoon vääristyneen, tulisi uskaltaa ottaa asia puheeksi ja ohjata hänet lempeästi avun piiriin. Syömishäiriö kun ei välttämättä näy ulospäin. Sairastunut ei ymmärrä sairastuneensa. Ammattilaisen tulee ottaa avuntarve tosissaan. Huonoa kehosuhdetta voi olla hankala tunnistaa ulkopäin, joten muita pitää pysähtyä kuuntelemaan.
Kehopositiivisuusaate on nostanut esiin sitä, miten tärkeää hyväksyä erinäköiset ja kokoiset kehot. Vammaiselle perinteinen kehopositiivisuusaate voi kuitenkin olla haastava pala purtavaksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, miten aate korostaa sitä, kuinka tärkeää kehon toimivuus on. Vammainen ei mene tähän muottiin, joten hyvää tarkoittava aate saattaa invan kohdalla kääntyä itseään vastaan. Mitä jos pyrkisimme sen sijaan löytämään oman kehomme vahvuuksia ja seikkoja, joista siinä pidämme sekä näkemään jokaisen kehon hyvänä, kunhan siinä on mahdollisimman hyvä olla?
Vamma ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti huonoa kehosuhdetta, vaan myös vammainen voi nähdä (ja tuntea) itsensä valovoimaiseksi ja vetäväksi. On haitallista tehdä ihmisestä oletuksia vain yhden seikan perusteella. Kuuntele siis ihmisen kertomaa, äläkä tunge ajatuksia hänen päähänsä. Tue, jos tuettavaa on, mutta älä myöskään kyseenalaista hyvää tai huonoa kokemusta. Kaikki tunteet omasta kehosta ovat valideja.
Jokaisella on oikeus kehorauhaan. Tärkeää ei ole se, mitä vaaka näyttää, vaan miltä hänestä tuntuu omassa kehossaan. Toisen painoa tai kehoa ei tule arvostella, eikä läskivihaa naamioida huoleksi. Jos toisen kilot ahdistavat tai aiheuttavat tarvetta kommentoida, on syytä katsoa peiliin ja miettiä, mistä tarve johtuu. Meidän on ymmärrettävä, että jokainen haavoittuvainen negatiivisen kehopuheen edessä ja suhtautumistamme erilaisiin ja eri kokoisiin ihmisiin on muutettava. Jokainen, jonka suhde kehoon ja painoon on vääristynyt, ansaitsee ja tarvitsee apua: Meidän on aika muuttaa käsitystämme myös siitä, miten syömishäiriö oireilee. On hyvä myös muistaa, että esim. toimintarajoitteet eivät aina tarkoita huonoa kehosuhdetta.
Postauksessa esiintyvät kuvat minusta on ottanut Aliisa Talonen @glitteraave.
Lue myös:
Miksi positiivinen kehosuhde on tärkeä ja mikä siihen vaikuttaa?
Mietteitä kehosuhteestani
Mitä on kauneus ja miksi ihanteet voivat olla haitallisia?
Älä sano näin syömishäiriöiselle!
