Työ, Vammaisuus

Vammaiset – kulueriä vai moninaisia työllistäjiä?

Törmään liian usein keskusteluihin, jossa vammainen nähdään yhteiskunnan taakkana. Jonain, mihin uppoaa rahaa, mutta mikä ei tuota yhteiskunnalle mitään. Tämä on pöyristyttävä valhe, käsitys, joka tulee muuttaa mahdollisimman ripeästi. Pahimmillaan  vammainen itse oppii tuon asenteen, ja passivoituu. Hän voi ajatella, ettei hänen ole esimerkiksi järkevää hakea töitä, sillä hänet nähdään kuitenkin vain diagnoosina, jonain mitä ei täysin ymmärretä. Sillä, onko henkilö kouluttautunut ammattiin vai ei, ei välttämättä ole juurikaan merkitystä yhteiskunnan silmissä. Ainakaan siinä mielessä, kuinka varteenotettava työntekijä hän on. Se, ettei vammaista nähdä täysvertaisena yhteiskunnan jäsenenä on valtavan potentiaalin hukkaan heittämistä. 

Toisinaan yhteiskunnan asenteita, ja toisaalta myös hidasta byrokratiaa vastaan on uuvuttavaa taistella. Mutta pitääkö oletus paikkansa, että vammainen olisi yhteiskunnalle vain taakka? Ei. Vammainen on hyödyksi yhteiskunnalle paitsi omalla työpanoksellaan, niin myös ihan vain olemalla. Miten tämä näkyy yhteiskunnassa? Toisaalta, miten yhteiskunnan byrokratian hitaus hidastaa vammaisten työllistymistä?

Vammaisten olemassaolo avaa lukemattomia työpaikkoja. Meidän ansiostamme tarvitaan erilaista osaamista moninaisilla aloilla. Asioistamme päättää vammaispalvelu. Harvemmin näiden pytinkien työntekijät ovat vammaisia, vaan nimenomaan vammattomia. Työllistämme siis muita, kuin omiamme. Olisihan se toki hienoa, jos vammaisten asioista päättäisi joskus joku omakohtaisen kokemuksen omaava, mutta näin ei valitettavasti useinkaan ole. Se saattaa toisinaan näkyä esimerkiksi epäreiluna päätöksinä vaikkapa avustajatuntien, tai kodinmuutostöiden myöntämisen kohdalla. Toisinaan ei ymmärretä vamman olevan paljon muutakin kuin se, mitä nähdään pienen tapaamishetken aikana, jos sellaista edes järjestetään. Työllistämme lukuisia henkilökohtaisia avustajia. Etenkin näin korona-aikana avustajan pesti on ollut monelle pelastus, kun normaalissa arjessa paiskittu työ onkin yhtäkkiä kadonnut jalkojen alta vaikkapa lomautustilanteen vuoksi. Meille vammaisillehan henkilökohtaiset avustajat ovat kultaakin kalliimpia, oli maailmantilanne mikä tahansa. Unohtamatta sitä seikkaa, mistä olen puhunut medioissani viimeisen kuukauden aktiivisesti: Vammaiset tarvitsevat kuntoutusta elääkseen mahdollisimman itsenäistä elämää. Työllistämme siis myös lukuisia kuntoutuksen ammattilaisia, kuten toiminta – ja fysioterapeutteja. Luomme siis työpaikkoja hyvin erilaisiin ammatteihin ihan vain sillä, että olemme olemassa.

Vammainen voi olla itse tuottava lähde yhteiskunnalle, jos hänelle annetaan siihen sopivat puitteet. Vammainen tietää itse oman toimintakykynsä, eikä hae työtä, jota ei kykene tekemään. Meillä on myös palava halu tehdä töitä. Joskus esimerkiksi työnantajien asenteet rekrytointivaiheessa, tai sopivan työn löytymisen hankaluus vaan saattavat uuvuttaa meidät, eikä tätä halua työhön ehkä näe 24/7. Siellä pinnan alla se kuitenkin kytee. Ongelmallista on se, että monet rakennukset saattavat vielä olla fyysisesti esteellisiä. Se, pääseekö työpaikalle ollenkaan, voi rajata useamman työpaikan pois. Toki, jos korona-aika on jotain osoittanut niin sen, että etätyö on mahdollista hyvin monilla aloilla. Ehkä, toivottavasti, tämä avaa ovia myös vammaisten työllistymiselle tulevaisuudessa.

Työmarkkinoilla tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti, esimerkiksi muutaman päivän varoajalla: Yhtäkkiä sinulle ilmoitetaan, että sinut on valittu pestiin ja kysytään, voisitko aloittaa maanantaina. Ongelmalliseksi tämä malli osoittautuu silloin, kun vammainen tarvitsisi töihin päästäkseen esimerkiksi kuljetuspalvelumatkoja tai lisää avustajatunteja. Päätöksissä kun saattaa kestää hyvinkin kauan, vaikka byrokratian rattaita onkin työllistymisen kohdalla pyritty nopeuttamaan. Aina siihen ei pystytä. Niinpä työnantajalle vastaaminen saattaa aiheuttaa huomattavan määrän paineita: ”Uskallanko sanoa kyllä? Entä jos en saakkaan tarpeeksi tunteja?” Avustajaa kun ei voi ottaa töihin ilman päätöstä tunneista, sillä jos päätöstä ei tulekaan, joutuu työnantaja maksamaan tunnit omasta pussista.

Ongelmallista on se, miten yhteiskuntamme näkee työnteon. Usein vammaispalveluille tuntuu olevan selkeintä, jos vammainen on ns. tavallisessa palkkatyössä. Silloin tunnit ja muut palvelut on helppo myöntää. Entäpä yrittäjyys sitten? Monet vammaiset ovat yrittäjiä, sillä yhteiskunnan asenteiden vuoksi palkkatyön saaminen voi olla haasteellista. Lisäksi, vaikka yrittäjyys on raskasta, saa siinä määritellä omat tuntinsa vapaammin jaksamisen mukaan. Toisaalta, tässä työllistymisen muodossa palvelujen tarpeen selittäminen voi olla haastavampaa. Mihin kaikkeen kuljetuspalvelumatkoja tarvitaan ja kuinka paljon? Entäpä avustaja, mihin häntä käytetään? Avustajan perinteinen määritelmähän on esimerkiksi se, kuinka työntekijän tehtävä on toimia käsinä ja jalkoina siinä, mihin vammainen ei itse kykene. Saako avustajaa esimerkiksi käyttää hyödyksi yrityksen somekuvien räpsimisessä, jos oma hienomotoriikka ja / tai hahmotushäiriö estävät tai kohtuuttomasti haastavat valokuvaamista? Tämä voi olla asia, josta vammaispalvelu saattaa kinata vastaan. Keikkatöihin liittyvien palveluiden perustelu on sitten ihan oma lukunsa. Niin ja onhan ongelmallista toki sekin, että yhteiskunnassamme nähdään usein arvokkaana vain työ, josta saa rahallista vastinetta. Entä vaikuttamistyö ja vapaaehtoistoiminta? Nekin ovat arvokkaita. paitsi tekijälleen, myös yhteiskunnallisesti. Niihin osallistumisen mahdollistavat palvelut vammaisen tulisi myös saada selviönä, sillä tulotason ei tulisi olla ihmisarvon mitta.

Vammaiset ovat siis yhteiskunnassamme sekä työllistäjiä, että työntekijöitä. Kaiken keskiössä ovat vammaisten palvelut. Ne paitsi mahdollistavat työllistymisen, myös työllistävät lukemattomia henkilöitä. Me emme siis ole yhteiskunnallinen taakka, vaan voimavara, monesta näkökulmasta. Vammaispalvelut ovat kultaakin kalliimpi aspekti yhteiskunnassamme, mutta jotta vammainen voisi elää mahdollisimman itsenäistä ja osallistuvaa elämää, tulisi heidän palveluitaan kehittää. Meidät tulisi nähdä yksilöinä, ei könttänä, jonka tavoitteet ja unelmat ovat samanlaisia.

Lue myös:
Vammauttaako yhteiskunta jäseniään?
Työkyvyn arviointia tulisi tehostaa
Kouluun tai työhön ohjatessa tulisi keskittyä potentiaaliin

Vastaa