Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olipa kyseessä sitten asiateos tai fiktiotuotos. Miten nämä tuotokset onnistuvat kuvaamaan vammaisuutta? Mikä sykähdytti ja mihin samaistuin? Mitä olisin toivonut lisää?
Tällä kertaa käsittelyssäni on japanilainen Netflixistä löytyvä 37 Seconds, joka kertoo japanilaisen animepiirtäjä Yuman itsenäistymistarinaa. Heti alkuun on sanottava kaksi asiaa. Ensinnäkin: kyseessä on tosiaankin japanilainen elokuva, jota tutkailen länsimaisen elokuvakatsojan silmin. Voi siis hyvin olla, että osa asioista, jotka minä näen haitallisina vammaisuuden representaatioina, ovat oikeasti enemmänkin kulttuurinen, kuin vammaan liittyvä juttu. Toisekseen, vaikka elokuva on mielestäni monella tavalla nihkeä kuvaus vamman kanssa elämisestä, on päähenkilön näyttelijä oikeasti CP-vammainen. Eräiden filmifestivaalien yhteydessä ohjaaja sanoi haastattelijalle, kuinka tärkeää hänelle oli se, että päähahmon näyttelijä olisi oikeasti vammainen. Se, että representaatio on aitoa, saa sydämeni läikehtimään riemusta!
Elokuva ei kietoudu pelkästään Yuman vamman ympärille, toisin kuin nämä elokuvat tuppaavat usein tekemään. Piirtäminen on hänen intohimonsa ja hän on siinä taidokas, mutta taitoa ei ole mielestäni korostettu niin, että katsoja, tai hahmon ympärillä olevat läheiset, olisivat nähneet hänen arvonsa sitä kautta. Se, miten vammaisiin suhtaudutaan kautta maailman on selvästi vaikuttanut Yumaan. Hän ei elokuvan alussa uskalla vertauskuvallisesti korottaa ääntään, ja on selvästi 23-vuotiaaksi asti ollut äitinsä määräilemä ja tietyntyyppisen vallan alla; onhan vammainen usein riippuvainen häntä auttavista ihmisistä. Yleinen ennakkoluuloisuus vammaisia kohtaan on johtanut siihen, ettei häntä ole tuohon ikään mennessä koskaan koskettu. Luonnollisesti se, ettei ole saanut edes läheisyyttä keltään, joka kiinnostaisi itseä seksuaalisromanttisesti, on jättänyt häneen jälkensä. Hän epäilee kelpaavuuttaan. Hän on sykkyrä. Silti halu toteuttaa seksuaalisuutta ei ole pahimmassa tapauksessa persoonattomaksi typistettyä päähenkilöä eteenpäin ajava massiivinen voima. Esimerkki tällaisesta haitallisesta representaatiosta on nähtävissä esimerkiksi elokuvissa Hasta La Vista ja Adios Amigos. Yumassa sen sijaan on persoonaa.
Yuma vaikuttaa epätoivoiselta suunnatessaan deittimarkkinoille: esimerkiksi kysyessään tyypiltä ensitapaamisella, voisiko hän kuvitella olevansa suhteessa vammaisen kanssa. Siitä huolimatta hän uskaltaa lähteä kokeilemaan deittailua. Hän saa lopulta tarpeekseen siitä, miten äiti yrittää rajoittaa hänen elämäänsä ja kuinka ylisuojelevasti häneen suhtaudutaan. Olen ylpeä hänestä siinäkin suhteessa, kuinka hän päättää lähteä kokeilemaan siipiään itsenäisenä mangapiirtäjänä kyllästyttyään taiteilijakumppaniltaan saamaansa kohteluun. En vain pitänyt siitä, miten tässäkin tapauksessa muutoksen ja itsevarmuuden alullepanija oli vammaton pelastaja.
Elokuva ansaitsee pisteet vammaisuuteen kohdistuvien ennakkoluulojen ja pelkojen kuvaamisesta, niin satuttavia kuin ne olivatkin. Yuma on taidokas mangapiirtäjä, mutta vain harva tietää asiasta. Hänen serkkunsa Sayaka on suosittu mangantekijä, jonka kuvat Yuma oikeasti piirtää. Sarjakuvatapahtumassa haastateltaessa serkku väittää toimivansa yksin eikä ole huomaavinaan Yumaa tämän ilmestyessä paikalle. Jälkikäteen hän pikemminkin suuttuu päähenkilölle: “Jos ihmiset tietäisivät, olisimme tuhoontuomittuja”, hänelle sanotaan. En itse näe yhtäkään tapaa, jolla päähenkilö olisi tästä millään tavoin ongelmissa. “Olisit vielä suositumpi, jos ihmiset tietäisivät sinun käyttävän vammaista apulaisena” sanoo serkun kustantaja tälle. Kun Yuma saa elokuvan loppupuolella tietää kadoksissa olleesta kaksoissisaruksestaan, toteaa tämä kohtaamisen lopulla tietäneensä Yumasta koko tämän elämän ajan: “Kun sain tietää vammastasi, en uskaltanut ottaa yhteyttä.” Vammaisuutta pelätään. Meitä katsotaan kieroon ja elämämme ajatellaan olevan näköjään universaalisti huonompaa. Sillä, mihin kulttuurin on syntynyt, ei näytä olevan merkitystä, sillä karut lauseet olisivat voineet kuulua myös esimerkiksi Suomen kaduilla. Yumassa näkyi myös sisäistettyä ableismia. Se kiteytyi lauseessa, joka iski luihin ja ytimiin: “Se kesti 37 sekuntia, niin kauan olin hengittämättä synnyttyäni. Jos olisin alkanut hengittää sekunninkin aiemmin, olisi elämäni ehkä normaalia. Jos sisko olisi syntynyt jälkeeni, olisi hänestä voinut tulla minunlaiseni. Olen onnellinen, että se olin minä. Hän ansaitsee normaalin elämän”
Miten vammaisen seskuaalisuuteen suhtaudutaan elokuvassa? Se kuvataan kipuilua aiheuttavana, mutta lopulta, oikeiden ihmisten osuessa kohdalle, normaalina asiana myös vammaisille. Vaikka deitit ja elokuvamaailman yhteiskunta suhtautuvatkin vammaiseen väheksyvästi, ei elokuva maalaa vammaisesta kehosta epäviehättävää. Yuman tuskaillessa kelpaamattomuuttaan minä ja vammaton läheiseni totesimme yhdestä suusta, että voisimme hyvinkin harrastaa tämän kanssa seksiä, mutta emme hänen ollessaan tuossa tilassa. Se, mistä kiikasti, ei siis ollut vamma, tai tapa kuvata sitä, vaan se, kuinka sykkyrässä toinen oli. Jos henkilö, oli hän fiktiivinen tai todellinen, on niin sykkyrässä itsensä kanssa, kuin Yuma esimerkiksi kohtaamisessaan miesseksityöntekijän kanssa oli, ei hän voi antaa aitoa suostumusta. Umpisykkyrässä oleva ihminen ei voi antaa suostumustaan, sillä hän ei voi aidosti tietää, mitä haluaa ja mitä ei halua. Myöhemmässä vaiheessa Yuman ja erään sivuhahmon välille kehittyi oletettavasti intiimi suhde, mutta tätä ei näytetty esimerkiksi fyysisenä hellyytenä, tai haluihin, tarpeisiin ja rajoihin liittyvänä keskusteluna, mikä vitutti minua huomattavasti.
Entäpä sitten piirtäjän ja hänen huoltajansa suhde? Useammin kuin yhden kerran olen valittanut, kuinka aivan kaikissa elokuvissa vammaisella lapsella tai nuorella tuntuu olevan ylihuolehtiva vanhempi. Niin myös tässä elokuvassa. En kritisoi tätä siksi, että kokisin representaation epätodeksi; monelle vammaiselle se on arkipäivää. Vammaisen vanhemmat ovat nähneet, kuinka kylmä ja ennakkoluuloinen maailma voi pahimmillaan olla vammaiselle. He ovat kuulleet, miten vammainen voi joutua taistelemaan oikeuksistaan. He ovat hoitaneet vammaisen asioita tämän lapsuudessa ja nuoruudessa. Samaan aikaan myös vanhempi on saattanut omaksua yhteiskunnan ableistisia ajatuksia: hän saattaa ajatella, ettei lapsi pärjäisi ilman häntä. Osittain hän saattaa olla tässä myös oikeassa, mikäli esimerkiksi tajuaa tehneensä aiemmin aivan liikaa lapsen puolesta. Yhtälailla kuin tämä on todellisuutta, on tosielämän vanhempia juuri niin montaa sorttia kuin on vammattomienkin lasten vanhempia. Yuman ja äidin suhteessa stereotyyppisyys näkyy siinä, miten äiti huutaa karanneelle 23-vuotiaalle tyttärelleen: “Et pärjäisi ilman minua!”, sanottuaan, ettei tytär saisi enää koskaan lähteä ilmoittamatta. “Et voi puketua, tai käydä suihkussa ilman minua!” äiti jatkaa huutamista. “Voinpas, mutta et koskaan anna!” toteaa Yuma, pukien sanoiksi varmasti monien vammaisen tunteet. Mielestäni eräs poliisi, jolle äiti menee tekemään katoamisilmoitusta Yuman lähdettyä toistamiseen, näpäyttää kerrassaan hykerryttävän ilahduttavasti: “Mietipä, miksi hän lähti.” Vaikken kannustakaan ketään karkaamaan, toivon ehdottomasti Yuman kaltaisten hahmojen auttavan monia nuoria vammaisia löytämään rohkeutensa.
Kun Yuma karkaa ensimmäisen kerran, joutuu äiti ensimmäistä kertaa kosketuksiin tyttärensä seksuaalisuuden kanssa. Hän löytää tämän aikuisviihteen, seksikkäät alusvaatteet ja vibraattorin. Äiti tuntuu murenevan tästä. En tiedä, onko kyseessä kulttuurinen juttu, mutta se tuntuisi kummalliselta – ovathan monet mangat yliampuvan seksuaalisia. En tiedä, onko kyseessä ajatus omasta tyttärestä seksuaalisena olentona, vaiko kenties vammaisesta tyttärestä seksuaalisena. Yhtä kaikki, olen pettynyt, etteivät he myöhemmin käyneet edes teemaan liittyvää rakentavaa keskustelua.
Eräs arvostelu kehuu elokuvaa sen lämpimän alakulttuurin kuvauksen johdosta. Arvostelu sanoo elokuvan näyttävän alakulttuurit turvallisena ja syleilevänä kotina heille, joita yhteiskunta muuten hyljeksesi. Tietämättä japanilaisesta underground-maailmasta hirvittävästi, voin sanoa sen vaikuttaneen minusta juurikin kutsuvalta ja sallivalta. Oli virkistävää, että itsenäisyyttään etsivä, ylihuolehtivan äitinsä ikeestä karkaava Yuma löytää kodin juuri sieltä. Toisin kuin taannoin arvostelemassani Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia, ei itsenäisyyttään etsivä vammainen joudu tässä elokuvassa päätöksistään ongelmiin. Häntä turhaan holhoavat aikuiset ovat väärässä. Yumalle ei tapahdu mitään pahaa, vaan ihmiset, joihin hän tutustuu osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi.
Toinen sydäntäni lämmittävä representaatio oli kuvaus seksityöstä. Valitettavan usein seksityöntekijät kuvataan elokuvissa joko rahanahneina ja kieroina, tai yliampuvan hyväntahtoisina. Tämä elokuva oli erilainen, tarjotessaan representaatiota sekä nais- että miespalvelveluntarjoajista. Yuma päätyy tapaamaan miespalveluntarjoajaa, joka ei käyttäydy niin tahdikkaasti kuin voisi, mutta sentään yrittää olla hyvä tyyppi vamman ja ei-toivottujen muiden yllätysten aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta. Valitettavasti tämä hienotunteisuus epäonnistuu. Kun Yuma on poistumassa paikalta, törmää hän nuorehkoon naiseen, Maihin, joka tulee häntä vastaan sähköpyörätuolia käyttävän miehen sylissä. He nauravat ja pitävät hauskaa keskenään. Mai huomaa Yuman ahdingon toimimattomasta hissistä tämän yrittäessä päästä kotiin epäonnisen seksityöntekijän kohtaamisen jälkeen. Mai ja hänen asiakkaansa järjestävät Yuman kotiin.
Jokin Yumassa tekee Maihin jäljen, sillä tämä kehoittaa Yumaa soittamaan koska tahansa. Yuma opettaa naista tunnistamaan omia rajojaan ja löytämään itsenäisyytensä, seikkailemaan ja pitämään hauskaa. He menevät yhdessä ostamaan Yumalle seksileluja ja tekevät tytölle, tai oikeammmin nuorelle naiselle, muodonmuutoksen, joka tekee hyvää hänen itsetunnolleen.
Yuma tapaa myös Main apulaisen Toshin, joka kutsuu Yuman luokseen asumaan tämän karattua äidiltään. Toshi on hahmona mitä suloisin ja kaikesta nähdystä päätellen kiintyy hyvin vahvasti päähenkilöömme. Toshi on valmis jättämään kaiken ja lähtemään Thaimaahan etsimään Yuman siskoa hetkeäkään epäröimättä. Elokuva ei kuitenkaan koskaan nimeä heidän suhdettaan. Toshi käyttäytyy kuin isähahmo, veli tai unelmapoikaystävä. Heidän välillään ei kuitenkaan koskaan näytetä minkäänlaista fyysistä läheisyyttä, eivätkä he sanallakaan puhu tunteistaan tai suhteestaan. Käytännössä tämä on kuin stereotyyppinen tapa kuvata vammaisen suhteet täysin epäseksuaalisina. Se tuntuu hyvin oudolta elokuvassa, joka on aiemmin vienyt päähenkilönsä miespuolisen seksityöntekijän punkkaan. Suhteiden ei tarvitse olla tarkoin määriteltyjä, eikä seksin tarvitse kuulua seurusteluunkaan. Vuosikymmenten seksuaalittomien vammaishahmojen jälkeen on kuitenkin vaikea nähdä tekijöiden motiivina tähän ratkaisuun suhdeanarkian esittämisen. Ylipäätänsä elokuva tuntuu unohtavan Yuman seksuaalisen heräämisen tämän epäonnistuneen seksityökokemuksen jälkeen. Ostamaansa jellydildoakin tämä käyttää vain piirrosmallina.
Elokuvaa on kehuttu voimaannuttavaksi kuvaksi vammaisuudesta. Itse en näkisi asiaa niin. Yuma on toki elokuvan jälkipuoliskolla itsensä kanssa hiukan vähemmän sykkyrässä kuin alussa. Hän on ehkä uskaltanut lähteä seuraamaan unelmiaan. Hän on silti jumissa vammansa kanssa, kuten esimerkiksi elokuvan loppupuolella nähty “Se kesti 37 sekuntia”-puhe kuvaa. Siitä, kuinka hän olisi asteen enemmän sinut seksuaalisuutensa kanssa annetaan katsojalle pientä vihiä, mutta se on vain häivähdys ja ottaen huomioon, miten sykkyrä Yuma oli elokuvan alussa, olisin toivonut hänelle näyttävämpää onnea kaikilla elämän osa-alueilla. Sen sijaan, että Yuma, vaikka hahmokehitystä tapahtuukin, olisi näytetty suhtautumassa itseensä ansaitsemallaan tavalla, oli hän aivan liian alisteisessa asemassa monta kertaa: hän on suihkun lattialla kontallaan alasti äidin riisuessa tätä. Äiti raahaa tyttöä toistamiseen väkisin suihkuun. Ihmiset vähättelevät häntä. Yuma antaa kaiken jatkuvasti anteeksi. Ainoa, mistä minä itse olisin vammaisena voinut saada “Vau!” -elämyksen, oli se hetki, jossa Yuma päättää extempore lähteä Thaimaaseen siskonsa luo. Siis kysynpä: Voimaannuttavaa kenelle? Kenen mielestä?
Kaikkinensa elokuva onnistuu menemään tunteisiin ja herättää keskustelua, jos sen katsoo seurassa. Mielestäni elokuva kuvasi hyvin vammaisuuden mukanaan tuomia haittapuolia ja sitä, kuinka vamman kanssa voi elää normaalia elämää löydettyään vammasuhteeseensa rauhan ja omaa ääntään. Siitä huolimatta voin suositella elokuvaa kaikille, jotka haluavat nähdä koskettavaa kuvausta vammaisuudesta. Vammaisuuden representaationa teos ei suinkaan ollut virheetön tai välttämättä monenkaan kohdalla osuva. Sen sijaan se kuvaa mielestäni onnistuneesti sitä, millaista on olla sykkyrässä itsensä kanssa. Vahvistusta tuntemukselleni antaa se, kuinka vammaton läheiseni sanoi samaistuneensa vammaiseen poikkeuksellisen paljon. Missään nimessä tuo elokuva ei kuitenkaan ole kaikkia varten. Jos kiinnostuksesi heräsi, suuntaa Netflixiin.
