Tämä postaus on osa Vammainen nainen seksuaalisena olentona -juttusarjaani, jossa käsittelen eri aspektien kautta vammaisen naisen asemaa yhteiskunnassa. Sarjan pääpaino on tavassa katsoa vammaista kehoa siinä, miten suhtautuminen normeista poikkeavan toimintakyvyn omaavan seksuaalisuuteen muuttuu eri konteksteissa. Käsittelen satunnaisesti myös muita näkökulmia. Sarja on pääpiirteittäin kirjoitettu liikuntavamman omaaviin cisnaisiin keskittyen, vaikka osa teemoista voi koskettaa laajemmin esimerkiksi kaikkia naistyypillisen kehon omaavia. Juttusarjan intron ja tarkoitusperät voit lukea tästä.
Vammainen nainen on nainen siinä missä hänkin, jolla ei ole arjen toiminnoissaan haasteita toimintakykyä ja osallisuutta haittaavien tekijöiden takia. Vammaista naista ei kuitenkaan nähdä kuten vammatonta verrokkiaan, vaikka hän vastaisi parhaansa mukaan naisille asetettuja kulttuurisia vaatimuksia, ja olisi esimerkiksi aina huoliteltu ja laitettu.
Naisia on seksualisoitu vuosikaudet. Seksualisoinnilla tarkoitetaan sitä, että seksuaalisuutta korostetaan silloinkin, kun sillä ei olisi tilanteessa oikeasti mitään roolia, kuten esimerkiksi mainoksissa, jotka eivät liity alusvaatteisiin, vaan vaikkapa autoihin. Esimerkit eivät suinkaan lopu tähän, vaan niitä on laidasta laitaan. Kukapa meistä ei olisi nähnyt taistelukohtausta, jossa nainen tappelee hirviön kanssa korostetun pienissä minishortseissa. Objektifioinnin ominaispiirteisiin kuuluu se, että tekijä käyttää objektiksi mieltämäänsä kohdetta omien tarpeidensa tai tavoitteidensa täyttämisen välineenä. Objektifioija saattaa rikkoa kohteensa rajoja henkisesti tai fyysisesti. Objektifioija vähättelee kohteensa tekijyyttä, saattaa käyttäytyä kuin omistaisi tämän, tai käyttäytyä, kuin kyseinen ihminen olisi korvattavissa. Joissain tilanteissa korvattavuus on tietyllä tapaa todellisuutta: esimerkiksi jos mainoksen kuuma nainen vaihdettaisiin toiseen yhtä vahvasti kapeat kauneusihanteet täyttävään tyyppiin, ei mainoksen merkitys juurikaan muuttuisi.
Valitettavasti objektifiointia on jossain määrin nähtävissä myös parisuhteissa. Uskon ja toivon kuitenkin, etteivät objektifiointiin viittaavat käytösmallit heijastele henkilön oikeita ajatuksia kumppanistaan. Se ei tietenkään tee objektifioinnista yhtään sen oikeutetumpaa, mutta toivoisin, ettei kukaan ajattele kumppaninsa olevan korvattavissa, tai etenkään omistavansa tätä. Mistä esineellistämiseen liittyvät ajatusmallit sitten johtuvat? Nähdäkseni selitys on yksinkertainen: Lapsi oppii vanhemmiltaan ja kuluttamistaan medioista, millainen on naisen asema yhteiskunnassa. Ihminen usein heijastelee nuorempana ympäriltä saamiaan käytösmalleja. Ellei misogyniaa eli naisvihamielisiä ajatuksia tiedosteta, eikä niille esitetä ns. toista vaihtoehtoa, omaksuu lapsi ne mukisematta. Jos lapsi saa ympäriltään toisenlaista käytösmallia, oppii hän myös suhtautumaan eri tavalla naiskehoihinkin.
Naisviha ei ole vain miesten ongelma. Myös naiset voivat omaksua, ja usein ovatkin omaksuneet, naisvihamielisiä ajatuksia. Joku saattaa esimerkiksi vihata joitain hyvin naistyypillisiä piirteitä itsessään. Nähdessään jatkuvasti mallin jolla naisia kohdellaan yhteiskunnassamme, hän saattaa alkaa pitää mahdollisuuksiaan tai asemaansa systemaattisesti huonompana. Naisvihamieliset ajatukset ovat usein tiedostamattomia ja niin voimakkaasti sisäistettyjä, ettemme tajua niitä, ellei ajatteluamme pyritä aktiivisesti muuttamaan.
Vammaisiin kohdistuvan katseen erityisyys
Vammaisen naisen keho ei ole kulttuurissamme ollut haluttu tai himon kohde, fetisoimista lukuun ottamatta. Siitä huolimatta vammaisen keho ei ole ollut myöskään hänen omansa: fysioterapeutit, lääkärit, avustajat ja omaiset koskettavat vammaista ilman tämän lupaa. Vammaisille opetetaan sen olevan oikein, heidän omaksi parhaakseen. Vaikka tämä periaatteessa olisi totta, voi opetettu kosketuskulttuuri hämärtää omia rajoja myös intiimeissä suhteissa. Kosketuskulttuurin myötä myös vammainen on tietyllä tapaa objektifioitu ollessaan vailla oikeutta omaan kehoonsa, sillä autonomian menetys omaan kehoon on yksi objektifikaation merkeistä. Samaan tapaan kuin vammaisen kehoa kosketaan häneltä kysymättä, menettää vammainen usein myös yksityisyytensä muiden silmissä. Häneltä saatetaan kysyä ties kuinka henkilökohtaisia kysymyksiä arjessa selviämisestä ja diagnooseista lähtien aina intiimielämään saakka. Lisäksi vammaisen lapsen omaiset tekevät hänen puolestaan useita mahdollisesti koko loppuelämään merkittävästi vaikuttavia, hänen kehoaan koskevia päätöksiä.
Vammaisuuteen liittyvät tutkimukset ovat pääsääntöisesti olleet medikaalisia, eli lääketieteellisen linssin läpi katsottuja. Toisin sanoen vamma tai sairaus on nähty ongelmana, tilana, johon tulee löytää parannus. Ajatus normeihin sopimattomasta kehosta seksuaalisena on tuntunut väärältä. Suurin suuntaa muuttava edistysaskel tähän tuli vuonna 2006 WHO:n seksuaalioikeuksien julistuksessa. Tuolloin julkaistussa julistuksessa lukee jokaisella olevan oikeus nauttia seksuaalisuudestaan ja toteuttaa sitä. Käytännössä kuitenkin on olemassa monia seikkoja, joiden vuoksi nämä oikeudet eivät toteudu likikään kaikilla. Näitä ovat esimerkiksi puutteelliset resurssit asumispalveluissa, mahdollisten avustajien ennakkoluulot, sekä vähäinen tieto kaikilla osapuolilla, niin vammaisilla itsellään, kuin heitä auttavilla terveydenhuollon ammattilaisilla ja mahdollisilla kumppaneillakin. Mikäli ihminen näkee ja kuulee itsestään toistettavan vain tietynlaista kerrontaa, vaikuttaa tämä vähitellen minäkuvaan ja henkilö saattaa tietoisesti tai tiedostamatta alkaa upota kyseiseen stereotypiaan.
Itsevarmuuden sanotaan olevan seksikästä. Itsevarmuus kuitenkin kumpuaa siitä, että on hyvä olla omassa kehossaan. Itsevarmuuden kehittymistä vaikeuttavat esim. ulkopuolelta tulevat ennakkoluulot ja meille syötettävät kuvastot. KirjanVaillinaisesta kokonaiseksi (1994) kirjoittaneen Pelkosen mukaan sillä, miten kasvuympäristö tukee tytön kehitystä nuoreksi naiseksi, on suuri merkitys hänen minäkuvalleen. Ellei hänelle anneta tilaa ja työkaluja, sekä mahdollisuutta kokeilla omia rajoja, voi hän jäädä pikkutytön tasolle. Jos vammainen ei pääse elämään muiden nuorten tavoin, on hän vaarassa syrjäytyä. Itsevarmuuden juurien voi ajatella olevan sidoksissa minäkuvaan. Minäkuva kehittyy teini-iässä, jolloin lapsi alkaa irtautua vanhemmasta. Vammainen ei välttämättä kykene tähän samalla tavoin kuin vammaton, myös fyysisen avuntarpeensa vuoksi. Murrosiässä oma erilaisuus korostuu. Puberteetin mukanaan tuomien muutosten sijasta – tai niiden lisäksi – vammainen alkaa huomata vammansa tuomat virheet yhä selvemmin.
Vammaisten ja vammattomien erot näkyvät myös sosiaalisesti. Siinä, missä vammattomalta kysytään perheen perustamisesta ja tulevaisuudensuunnitelmista, patistaa yhteiskunta vammaista eläkkeelle. Itseltäni toki on kysytty (suvun toimesta) perheen perustamisen aikeista, mutta ihmiset, jotka eivät tunne minua, joko kannustavat minua jäämään eläkkeellä tai olettavat minun olevan sellaisella. Esimerkiksi tämän vuoksi vammainen alkaa hävetä toimintarajoitettaan ja pyrkii elämään siten, että vamma olisi mahdollisimman hyvin piilossa. Tällainen piilottelu, sekä jatkuva tarve olla sosiaalisesti ja emotionaalisesti läsnä muille ihmisille, käy kuormittavaksi ja saattaa estää vammaista käsittelemästä omaa tilannettaan.
Vammaisen naisen kehosuhde ja seksuaalisuus
Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy vahvasti omaan kehoon tutustuminen. Vammaiselta tämä vaihe saattaa jäädä väliin esimerkiksi oman tilan puuttumisen tai avuntarpeen vuoksi. Näin ollen gynekologinen tutkimus voi, mikäli lääkäri pitää peiliä oikein, olla ensimmäinen kerta, kun hän näkee sukuelimensä. Tämä etäännyttää suhdetta omaan kehoon entisestään. Paitsi, että omaan kehoon tutustuminen on olennaista positiivisen kehosuhteen muodostamisen kannalta, on toisen tyyppinen kehoon tutustuminen – itsetyydytys – tärkeässä osassa omaan seksuaalisuuteen tutustuessa. Itsetyydyttäessä oppii tietämään, mistä pitää ja toisaalta, myös mikä ei sytytä.
Vammaisten näkemistä seksuaalisina vaikeuttavat myös vammaisuuteen liittyvät myytit. Keskeisimpinä ovat myytit: 1. Vammainen ei voi harrastaa seksiä. 2. Vammaisilla on muutakin ajateltavaa kuin seksi. 3. Vammaiset ovat huonoja kumppanivaihtoehtoja. 4. Seksin tulisi olla spontaania.
Käsittelen ensin myyttejä 1 ja 4 yhdessä. Yhteiskunnassamme vallitsee tietty yleinen, yhdyntäkeskeinen ja heteronormatiivinen käsitys seksistä. Vamma tai sairaus ei automaattisesti tarkoita, etteikö henkilö haluaisi yhdyntää, tai voisi sitä harrastaa. Osa vammoista ja sairauksista kuitenkin sulkee pois yhdynnän mahdollisuuden, tai kenties henkilö ei sitä ylipäätään haluaisikaan. Seksin harrastamista tämä ei kuitenkaan estä, sillä sen, mikä itselle on seksiä, määrittelee jokainen itse henkilökohtaisesti. Yleisessä keskustelussa seksiksi tulisi laskea kaikki seksuaalista nautintoa tuottava toiminta.
Spontaani seksi voi olla nautinnollista ja ihanaa. Jos on vaikeasti vammainen, ja tarvitsee ulkopuolisen avustajan apua pystyäkseen intiimiin kanssakäymiseen, ei spontaani seksi välttämättä ole mahdollista. Kalenteroitu seksi on aivan yhtä nautinnollista, kuin mikä tahansa muukin seksi. Seksin kalenteroiminen ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, että seksiä pitäisi harrastaa johonkin tiettyyn aikaan tietyssä paikassa ehdottomasti. Jos silloin ei huvita, tai ei ole muuten mahdollisuutta, ei maailma kaadu siihen. Seksi ei ole velvollisuus; sen tulee olla ensisijaisesti nautinto. Seksin kalenteroiminen tarjoaa mahdollisuuden siihen, että puitteet ovat kunnossa, jos alkaa tehdä mieli.
Vääristyneet ajatukset avusteisesta seksistä saattavat myös vaikuttaa siihen, miten vammaisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan. Kaikki vammaiset eivät suinkaan tarvitse apua seksissä. Kaikki vammaiset eivät tarvitse samanlaista apua seksissä. Mahdolliseen avuntarpeeseen vaikuttavat paitsi henkilön toimintakyky, myös mieltymykset, tarpeet ja esimerkiksi kulloinenkin kumppani. Oli avuntarve mikä hyvänsä, ei mahdollinen avustaja ole koskaan osa aktia.
Ajatukset siitä, että vammaisilla on parempaakin ajattelemista kuin seksi (myytti 2), tai etteivät he olisi hyviä tai kelpaavia kumppaneita, kuvaa kulttuurimme ennakkoluuloista suhtautumista erilaisuuteen. Vammat ja sairaudet tuovat mukanaan asioita, joita vammaton ei välttämättä pysähdy miettimään, tai joita hänen voi olla haasteellista kuvitella. Siitä huolimatta vammaisilla on elämässään samanlaisia tarpeita ja haluja, kuin kellä tahansa muullakin. Vamma tai sairaus ei myöskään estä olemasta kumppani (myytti 3), eikä rakkaussuhde ole huoltosuhde, sillä ei ole puolison tai kumppanin velvollisuus auttaa. Toisaalta vammattomien haluja pariutua vammaisten kanssa voi tutkija Fiduccian mukaan vähentää se, että vammaiset nähdään seksuaalivähemmistönä. Jos vammaton muodostaa parisuhteen vammaisen kanssa, tulee hän automaattisesti kantaneeksi toiseuden stigmaa kumppaninsa aseman vuoksi. Lisäksi vammainen kokee esimerkiksi ympäriltä tulevien naiskuvastojen vuoksi vaillinaisuutta. Näin ollen vammainen nainen saattaa tuntea olonsa epäviehättäväksi ja pohtia omaa haluttavuuttaan, eikä välttämättä usko kumppaninsa vakuutteluja omasta viehättävyydestään. Vaikka on väärin ajatella, että vain itsevarma ihminen on mahdollista nähdä seksikkäänä, saattaa se, ettei toinen koe itseään viehättävänä, haitata suhdetta liikaa, mikäli se heijastuu tämän käytöksestä toistuvasti.
Suhtautuminen vammaiseen kehoon vaihtelee. Meitä ei ehkä objektifioida samalla tavalla kuin vammattomia naisia, mutta kehoamme katsotaan silti usein lääketieteellisen linssin läpi. Lisäksi rajamme saattavat olla hämärtyneitä sen vuoksi, kuinka paljon meitä kosketaan päivittäin. Vastaavasti se, millainen seksuaalisuuskuvasto eteemme aukenee, vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten vammaiseen suhtaudutaan seksuaalisena olentona. Myytit, joita vammaisen seksuaalisuuteen liitetään, vahvistavat teemaan liittyvien käsitysten syntyä.
LÄHTEET TÄLLE TEKSTILLE
Betsill, C. (2020). “How Cute”. M. Jones & L. Spiedel (toim.), The Edge of Sex: Navigating a Sexually Confusing Culture from the Margins (1st edition),148-155. Milton: Routledge.
Fiduccia, B. F.W. (1999). Sexual Imagery of Physically Disabled Women: Erotic? Perverse? Sexist?. Sexuality and disability 17, 277–282.
Kaufman, M., Odette, F. & Silverberg, C. (2003/2007). The ultimate guide to sex and disability: for all of us who live with disabilities, chronic pain and illness (2. painos). San Francisco: Cleis Press Inc.
Paasonen, S., Attwood, F., McKee, A., Mercer, J. & Smith, C. (2020) Objectification: On the Difference Between Sex and Sexism. Milton: Taylor and Francis, 2020. Web.
Pelkonen, M. & Villberg, M. (1994). Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri.
Todd, M. (2020). Sexualities & Society: An Introduction. Los Angeles: SAGE.
Lue myös muita tekstejäni:
Millaisia haasteita erityisesti vammainen nainen voi kohdata?
Seksuaalisuuteen liittyvät myytit vammaisnäkökulmasta
Miten kohdata seksuaalisuus vammaisen kanssa työskennellessä?
Mitä ennakkoluuloja avusteiseen seksiin liittyy?
