Tämä postaus on osa Vammainen nainen -juttusarjaani. Sarjan pääpaino on tavassa katsoa vammaista kehoa siinä, miten suhtautuminen normeista poikkeavan toimintakyvyn omaavan seksuaalisuuteen muuttuu eri konteksteissa. Käsittelen satunnaisesti myös muita näkökulmia. Sarja on pääpiirteittäin kirjoitettu liikuntavamman omaaviin cisnaisiin keskittyen, vaikka osa teemoista voi koskettaa laajemmin esimerkiksi kaikkia naistyypillisen kehon omaavia. Aiemmat juttusarjan osat voit lukea tästä.
Käsittelen tässä osassa perinteistä mediaa, somea käsittelen tulevassa itseseksualisoinnin osassa.
Huom! En käsittele tässä representaatiokyselyni tuloksia, siihen teemaan liittyen on tulossa oma kokonaisuutensa loppukeväästä.
Medialla on vahva rooli maailmankuvamme luomisessa. Se yhdistää julkisen ja yksityisen luoden diskursseja siitä, millainen maailma on ja millainen on meidän roolimme siinä. Media luo käsitystä feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta, rakentaen kuvaa siitä, millaista käytöstä ihmisiltä odotetaan heidän oletetun sukupuolensa perusteella. Miten valtamedia näkee vammaisen naiskehon? Miten sanoma- ja aikakausilehtien kuvaus vammaisuudesta eroaa fiktion kuvauksista?
Vammaisen miehen ja naisen roolit ovat olleet valtamediassa hyvin samantyyppiset keskenänsä. Vammainen on nähty kautta aikojen traagisena hahmona. Vammaisuus on kuvattu sellaisten kielellisten ilmausten kautta kuin ”kärsii CP-vammasta” tai ”kehonsa vanki.” Tällaiset sananparret ovat omiaan vahvistamaan kuvaa siitä, kuinka vammaisuus on vain huono asia. Pahimmillaan tällainen kerronta saa vammaisen itsensä nielemään sisäistetyn ableismin, eli vammaperusteisen syrjinnän ideologiaa. Hän saattaa tuntea olonsa entistä rikkinäisemmäksi ja epävarmemmaksi. Henkilön, jolla on vamma, seksuaalisuudesta ei ole puhuttu kuin vasta aivan viime vuosina. Mikä kummallisinta, kaikissa löytämissäni uutisissa ja julkaisuissa, joissa kuvataan seksuaalisuutta, on äänessä naiskehon omaava vammainen. Jokainen voi kysyä itseltään: Miksi? Johtuuko se siitä, etteivät miehet tai muunsukupuoliset koe hyväksi puhua seksuaalisuudestaan avoimesti, vaiko siksi, että normeista poikkeava naiskehokin nähdään uutisarvoltaan kiinnostavampana kuin mieskeho?
Nyt, kun vammaisten seksuaalisuudesta on alettu puhua, tehdään se usein shokkiarvon kautta. ”Ei vain vammattomien luksusta”, huutaa minusta tehty Helsingin Sanomien otsikko. Juttu jatkuu sillä, kuinka vammaisten seksuaalioikeudet eivät useinkaan toteudu. Tämä on tärkeä seikka, jonka olen itsekin nostanut usein esiin teksteissäni. Tapa, jolla lehtijuttu käsittelee seksuaalisuutta on ongelmakeskeinen. Missä ovat kuvastot vammaisista nauttimassa seksuaalisuudestaan? Vaikka puhuin ongelmista, puhuin myös nautinnosta. Tätä ei tuotu lehtijutussa nähdäkseni kunnolla esiin, sillä tragedia myy. Media käyttää usein sanaparia ”vammaisten seksuaalisuus”, ja koska sanaparia käytetään mediassa, käyttävät sitä myös ihmiset. Sanapari antaa kuvan, jonka mukaan seksuaalisuus tarkoittaisi aina vammaisen kohdalla jotain tiettyä. Vamma tai sairaus ei kerro mitään identiteetistä, mieltymyksistä, tarpeista tai toiveista.
Vammaiskuvaukset fiktiossa
Meitä vammaisia on ylipäätään kuvattu sarjoissa ja elokuvissa hyvin vähän, mutta kun on, on hahmo ollut useimmiten mies. Dreken teorian mukaan vammainen on tahdottu nähdä uhkana normaaliudelle. Ongelmana, joka tulee tappaa. Esseessään How Cute Charity Betsill nostaa esiin, kuinka vammaisia nähdään elokuvissa vain harvoin. Jos elokuvassa on vammainen hahmo, on hän lähes aina pyörätuolissa. Hän on usein vammautunut, vihainen ja masentunut.
Vaikka näiden representaatioiden haitallisuuteen on paikoin herätty, on edelleen olemassa aivan viime vuosina tehtyjä elokuvia kuten Paramedic (2020), jossa päähenkilö vammautuu, ei kestä elämää muuttuneessa kehossaan ja janoaa kostoa ihmisille, jotka ovat jollain tavalla vastuussa hänen vammautumisestaan. Vastaavasti elokuvissa, joissa vammaiset on pyritty näyttämään ei-tragedioina, tarvitsevat he usein vammattoman ihmisen mahdollistamaan elämänmuutoksensa myös ns. henkisellä tasolla. Vammattomien niin kutsuttujen pelastajien viesti on yksinkertaisuudessaan: Elämä ei ole niin pahaa, sinun on vain jatkettava. Tosielämässäkin vammaiset voivat tarvita runsaasti apua päivittäisissä toimissaan ja arjessaan selviämiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vammaiset tarvitsisivat vammattoman apua löytääkseen uskoa unelmoimiseen ja tarmoa unelmiensa toteuttamiseen.
Fiktiivisissä mediatuotoksissa naisen rooli on ollut (kärjistetysti sanoen) joko äiti tai huora. Laura Mulveyn Male gaze -teorian mukaan naiset ovat elokuvissa ja sarjoissa mieskatsojaa varten. Heidät nähdään katseen kohteina ja seksualisoidaan usein vasten tahtoaan. Vammaisen rooli on hiukan erilainen.
Romanttinen komedia on suosittu elokuvagenre. Näissä elokuvissa kuvataan, tai vähintään vihjaillaan, usein seksuaalisella kanssakäymisellä. Genrestä riippumatta sarjoissa ja elokuvissa on usein yksi tai useampia romanttisia suhteita. Hahmot on usein kuvattu miehisen katseen kautta, eli seksuaalisuutta ja viehätysvoimaa korostaen silloinkin, kun sillä ei ole juonen kannalta mitään merkitystä. Vammaisten kohdalla tilanne ei ole sama. Fiktiossa, kuten maailmassa ylipäätään, on kautta aikain kuvattu vammaiset vailla seksuaalisuutta. Elokuvaa, jossa vammaisella on seksuaalisuus, pidetään usein vallankumouksellisena.
Tämä tapahtuu maailmassa, jossa seksi myy. Jos vammaisilla on seksuaalisuus, on heidän pariutumistaan kuvattu haastavaksi ja rakkauden tai rakastumisen kohde on usein avustaja. Tämä on haitallista, sillä ollessaan ainoa saatavilla oleva representaatio, se kuvaa paitsi vammaisille itselleen, myös vammattomille, että vammaisten kanssa seurusteluun vaadittaisiin jotain erityistä.
Seksuaalisuuskuvasto fiktiossa
Jos vammainen on kuvattu seksuaalisesti hereillä olevana, pidetään sitäkin jollain lailla mullistavana. Seksuaalisuus on monelle vammaiselle juuri puheen ja kuvaston vähäisyyden vuoksi arka aihe. Monet vammaiset ovat kuitenkin varsin sinut oman seksuaalisuutensa kanssa. Jotta tämä mahdollisuus tunnistettaisiin laajemmin, tulisi vastaavanlaisia representaatioita esiintyä myös fiktiossa, samoin kuin sateenkaarevuutta. Vamma tai sairaus ei nimittäin poista sitä, etteikö ihminen voisi olla sateenkaareva: Margarita With a Straw näyttää tästä ihanan kuvaston. Siinä vammainen Laila näytetään tutkimassa omaa seksuaalisuuttaan kuten kuka tahansa muukin. Hän rakastuu vammattomaan tyttöön, joka ei ole hänen avustajansa. Olin tässä kohtaa suhteettoman innoissani, sillä en muista toista elokuvaa, jossa vammainen henkilö olisi ollut sateenkaareva. Lisäksi pidin heidän henkilökemiastaan, joka vaikutti suunnattoman aidolta ja mutkattomalta. Seksuaalisuuden toteuttamista kuvaava kohtaus oli toteutettu kauniisti. Kuten aiemminkin nimenomaan tätä elokuvaa koskevassa arviossani totesin, minua häiritsi suunnattomasti se, ettei pariskunta käynyt minkään sortin keskusteluja. Vamma tai sairaus ei vie pois haluja tai mahdollisuutta toteuttaa omaa seksuaalisuutta, mutta saattaa vaikuttaa siihen. Miten? Se on yksilöllistä. Monia saattaa arveluttaa ottaa mahdolliset vaikutukset puheeksi etenkin uuden kumppanin kanssa, joten fiktiosta saatu malli voisi toimia monelle kultaakin kalliimpana esimerkkinä. Yleisestikin, oli vammaa tai ei, olisi suunnattoman tärkeää kuulla hahmojen puhuvan omista mieltymyksistään ja tarpeistaan.
Vaikka Lailan hahmo vaikutti aluksi olevan vapaa rakkauskliseistään, joutuu katsoja lopulta pettymään: Laila päätyy pettämään tyttöystäväänsä kirjoituskurssilla tulkkinaan toimineen avustajan kanssa. Elokuvan päähahmo Laila tekee asioita, kuten esimerkiksi panttaa korun ostaakseen puhekoneen, jotta ei tarvitsisi tulkkia. Stereotypia on silti olemassa: vammainen rakastuu avustajaansa. Mikä pahinta, hahmojen välillä ei näytä olevan minkäänlaista kemiaa. Juonenkäänne voi siis antaa kuvan siitä, että vammaiset olisivat helppoja ja lähtisivät kenen tahansa mukaan, joka vain vähänkin osoittaa kiinnostusta tai ystävällisyyttä.
Suhteen aloittaminen yhteyden tai kipinän puuttumisesta huolimatta on usein toistuva representaatio. Tämä voi olla suunnattoman haitallista jo siinä mielessä, että monella yksinjäämisen pelko on valtava. Jos vammaiselle syötetään jatkuvasti joka tuutista sitä, kuinka hän ei kelpaa tai riitä, saattaa hän tarttua empimättä jokaiseen ojennettuun käteen ajatellen, että riittää. Kunhan on joku, kuka tahansa, että ei tarvitse jäädä yksin. Ihmiset päätyvät huonoihin suhteisiin, joissa heitä rajoineen ei kunnioiteta. Tällaiset suhteet ja tilanteet ovat hyvin hedelmällisiä lähisuhdeväkivallalle.
Margarita With a Straw saa minulta kuitenkin täydet pisteet siitä, kuinka Laila on kuvattu henkisesti itsenäisenä. Vaikka hän tarvitseekin muilta ihmisiltä fyysistä apua selvitäkseen arjessaan, ei hän tarvitse vammatonta avustajaa, ystävää tai muutakaan tyyppiä tekemään päätöksiä puolestaan, tai toimimaan ns. sysäyksenä elämänvalintojen tekemiseen. Lisäksi sarjassa näytetään seksuaalisuus normaalina osana vammaisen elämää, mitä ei juuri tapahdu.
Minusta oli ihanaa, kuinka Laila, muutamaa kömmähdystä lukuun ottamatta, näytettiin kokonaisena ihmisenä virheineen päivineen. Tuntemani tyytyväisyyden utu kuitenkin haihtui alta aikayksikön, kun huomasin, ettei Lailaa laitettu vastuuseen teostaan. Hän petti ja törttöili, kertoi virheistään aivan liian myöhään, muttei koskaan joutunut asiasta vastuuseen. Useamman lukemani arvostelun perusteella hahmoa kuvattiin täydelliseksi. Millä logiikalla? Jos nämä samat virheet olisi tehnyt vammaton, olisi hän joutunut vastuuseen teoistaan. Häntä olisi soimattu. Annetaanko hahmolle vääryyksiä anteeksi vain, koska hävetään omaa ableismia, johon on havahduttu elokuvaa katsoessa? (Lue arvio elokuvasta tästä. )
Laila on hyvä yritys päättäväisestä naishahmosta, johon muut liikuntavamman omaavat naiset voivat samaistua. Yritys jää laimeaksi. Nuorten aikuisten seksikomedia Sex Lives of College Girls omaa aivan loistavan vammaisen sivuhahmon Jocelynin. Jocelyn on räväkkä ja näyttävä, niin tyyliltään kuin olemukseltaankin. Hän on itsenäinen, avoimen seksuaalinen, teräväkielinen ja seikkailunhaluinen, mutta silti järkevä. Ottaen huomioon, kuinka täydellisen kokonainen hahmo on virheineen ja keskeneräisyyksineen päivineen, hän saa todella vähän ruutuaikaa. Miksi? Eivätkö tuotannoissa olevat ammattilaiset uskalla kuvata vammaisia kokonaisina, vai eivätkö he koe sitä tärkeänä?
Eräs alun perin lupaava kuvaus siitä, miten vammainen nainen voi löytää seksuaalisuutensa oli 37 Seconds. Siinä seksuaalisuus ja halu toisen kosketukseen vaikuttivat olevan luonnollinen osa CP-vammaista päähenkilöä Yumaa. Se, ettei häntä oltu koskaan koskettu aiheutti epävarmuutta ja kipua. Hän päätti kuitenkin lähteä rohkeasti deittailemaan ja etsimään seksuaalisuuttaan ilman, että tästä halusta muotoutui häntä eteenpäin raivolla ajava voima. Elokuva kuitenkin petti minut, sillä lopulta seksuaalisuus unohtui täysin, eikä esimerkiksi sitä, muodostuiko Yumalle romanttista suhdetta, koskaan kerrottu katsojalle. (Lue arvio elokuvasta tästä.)
Media ohjailee käsitystämme ympäröivästä maailmasta, samoin meistä itsestämme. Vammaisuuden representaatioissa on etenkin naisnäkökulmasta monia ongelmia. Päällimmäisenä se, ettei meitä ole. Jos elokuvissa tai sarjoissa nähdään normista poikkeavan toimintakyvyn omaavia, ovat he lähes poikkeuksetta cis-miehiä. Representaatioita on onnistuttu monipuolistamaan, mutta niin kuluttajien opitut katsomisen ja tulkinnan mallit, kuin esimerkiksi elokuvantekijöiden pelot, epävarmuudet ja kömmähdykset, heijastuvat lopputulokseen. On tapahduttava paljon, jotta olemassa olevien mediarepresentaatioiden voisi edes kasvavassa määrin ajatella tukevan vammaisen naisen minäkuvaa tai kokemusta naiseudesta ja jotta vammaton ja vammainen nainen nähtäisiin mediassa samalla viivalla.
Jäikö sinua kiinnostamaan, miten esimerkiksi somerepresentaatio on muuttanut vammaiseen kehoon suhtautumista? Tästä on luvassa pohdintaa juttusarjan itseseksualisointia käsittelevässä osassa. Vastaavasti se, mitä tulisi tehdä representaation parantamiseksi, selviää juttusarjan viimeisessä osassa.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaisuuden näyttämö – olemassa olevia vammaisuuden kuvauksia tutkiva juttusarjani.
LÄHTEET
Betsill, C. (2020). “How Cute”. M. Jones & L. Spiedel (toim.), The Edge of Sex: Navigating a Sexually Confusing Culture from the Margins (1st edition), 148-155. Milton: Routledge.
Cuelenaere, E., Willems, G. & Stijn, J. (2019). Remaking Identities and Stereotypes: How Film Remakes Transform and Reinforce Nationality, Disability, and Gender. European journal of cultural studies 22(5–6 2019). 613–629. https://doi.org/10.1177/1367549418821850
Todd, M. (2020). Sexualities & Society: An Introduction. Los Angeles: SAGE.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Erilaisuus tai vammaisuus koetaan niin monella tavalla ja valitettavasti huomaa että unohtuu, että puhumme ihmisestä, jolla on täysi oikeus olla, elää, kokea ja tuntea kuin kenellä tahansa muulla. Arvottaminen minkä tahansa määreen kautta tuottaa ainakin minulle jo lähtökohtaisesti tuskaa. Oikein hyvää kevään jatkoa sinulle.