Tämä postaus on osa Vammainen nainen seksuaalisena olentona -juttusarjaani. Sarjan pääpaino on tavassa katsoa vammaista kehoa siinä, miten suhtautuminen normeista poikkeavan toimintakyvyn omaavan seksuaalisuuteen muuttuu eri konteksteissa. Käsittelen satunnaisesti myös muita näkökulmia. Sarja on pääpiirteittäin kirjoitettu liikuntavamman omaaviin cisnaisiin keskittyen, vaikka osa teemoista voi koskettaa laajemmin esimerkiksi kaikkia naistyypillisen kehon omaavia. Aiemmat juttusarjan osat voit lukea tästä.
——
On olemassa eräs asia, jota itse vammaisena en tahtoisi ajatella. En tahtoisi pohtia syitä sille, miksi vammainen ihminen on alttiimpi kohtaamaan väkivaltaa. Kuten tässä juttusarjassa olemme aiemminkin todenneet, ei vammaisen naisen kehoa välttämättä yleisesti nähdä yhtä haluttavana kuin vammattoman. Tämä saattaa johtaa siihen, että vammattomat pitävät normista poikkeavan toimintakyvyn omaavia heikkoina, helppoina saaliina. Tällainen suhtautumistapa on monin tavoin riski. Vammaista saattaa lähestyä sellainen ihminen, joka kaunistelemattomasti sanottuna ajattelee: “Tuolla ei ole valinnanvaraa, se varmasti lähtee minunkin kanssani.” Jos tämä ei kuitenkaan toteudu, saattaa tällaisen vinoutuneen asenteen omaava pahimmassa tapauksessa tuohtua ja käydä sanallisesti ja/tai fyysisesti aggressiiviseksi. Vaikka vammainen lähtisikin vammattoman mukaan, saattaa tilanteessa tapahtua moninaista rajojen ylittämistä.
Jos ei ole perehtynyt asioihin, tai ajattele kokonaiskuvaa, saattaa ajatella vamman tai sairauden tekevän immuuniksi kaltoinkohtelulle. Näin ei suinkaan ole, ja tällainen naiivi ajattelutapa voi johtaa kamaliin seurauksiin.
Mieti hetki tilannetta, jossa vammainen nainen ja vammaton joutuvat kiistaan. Vammaton osapuoli menettää malttinsa. Henkilö, joka ei omaa täyttä toimintakykyä kehossaan, ei välttämättä myöskään omaa parasta mahdollisuutta puolustautua. Vastaavasti kulttuurissa, jossa tapaan puhua vammaisuudesta ja vammaisista liittyy valtava määrä negatiivisuutta, koen vammaisten naisten olevan helppoja uhreja myös henkiselle väkivallalle. Tämä ei tarkoita, etteikö vammainen sukupuoleen katsomatta kykenisi väkivaltaan. Tilastojen mukaan vammainen nainen on kuitenkin muita alttiimpi joutumaan väkivallan uhriksi. Tämä seuraava on vain mututuntumaani, mutta näkisin vammaiseen naiseen kohdistuvan yleisen suhtautumisen olevan omiaan aiheuttamaan haitallisen ja virheellisen ajatuksen naisen päähän: “Ehkä minä ansaitsen tämän kohtelun.” Huono minäkuva voi aiheuttaa sen, ettei henkilö huomaa kaltoinkohteluaan ja jää kaikkinensa nihkeään, jopa vaaralliseen tilanteeseen. Pahimmassa tapauksessa hänen mielessään on kuva, jonka mukaan hänen tulisi jäädä tilanteeseen ja suostua siihen, koska kukaan muu ei häntä ottaisi. Jos sisäistetty ableismi tai vammaviha ovat tarpeeksi suuria, voi olla mahdollista, että hän ajattelee jopa ansaitsevansa kyseisen kohtalon. Vammainen saattaa jäädä tilanteeseen myös siksi, että pelkää jäävänsä ilman apua, jos lähtee. Omat rajat voivat myös häilyä, jos ei ole oppinut oikeutta omaan kehoon ja koskemattomuuteen tai saanut riittävän kattavasti ymmärrystä siitä, millainen käytös on erilaisissa suhteissa ok ja hyväksyttävää.
Kyselytutkimuksiin pohjaavien tilastojen mukaan toimintarajoitteisista yli 20-vuotiaista aikuisista 17,5 % on kokenut jotain väkivaltaa. Tämä on 7 % enemmän kuin vammattoman aikuisväestön kohdalla. Nuorten tilastoissa prosenttiosuudet ovat paljon suuremmat, ja esimerkiksi toimintarajoitteisista 14-19 -vuotiaista tytöistä 72-85 % on kokenut vähintään yhtä väkivallan muotoa. Ero vammattomiin saman ikäisiin tyttöihin on merkittävä, sillä heidän kohdallaan luvut ovat 58-63 %. Seksuaalisen häirinnän uhriksi joutumisen riski on 1,5-2 kertaa todennäköisempää vamman kanssa eläessä, ja seksuaaliväkivallan kohdistuminen itseen on 2-4 kertaa yleisempää kuin vammattomilla ikäryhmästä ja sukupuolesta riippuen.
Vammaisen naisen kohtaama väkivalta on jokseenkin erilaista suhteessa vammattomaan, sillä se kohdistuu usein vammaan. Liikuntavammaista lyödään useimmiten jaloille, puhevammaista suulle ja niin edelleen. Tällainen käytäntö on mielestäni omiaan osoittamaan, kuinka vamma nähdään yhteiskunnassamme aina jonain pohjattoman huonona.
Seksuaalinen häirintä on yhteiskunnassamme valitettavan tuttua kaikille naisoletetuille. Seksuaaliseksi häirinnäksi voidaan laskea kaikki seksuaalissävytteinen, mikä tuottaa kohteelleen epämukavaa oloa. Tätä voi olla esim. suostumuksettomasti tapahtuneena seuraavat asiat: seksuaalissävytteiset vitsit, vähäpukeisten tai alastonkuvien pyyntö tai lähettely, vihjailu tai koskettelu.
Vammainen on herkkä kohtaamaan myös muunlaista väkivaltaa. Esimerkiksi jos kumppani toimii joissain tilanteissa tulkkina, voi tämä uhkailla, ettei tulkkaa jos asiaa x ei tapahdu, tai mikäli tulkattava ei muutoin miellytä tulkkaajaa. Tämä saattaa hankaloittaa merkittävästi tilanteista kertomista. Vastaavasti jos henkilökohtaista apua tarvitseva pari asuu saman katon alla, ja toisella on enemmän tunteja kuin toisella, voi käydä helposti niin, että vähemmillä tunneilla kituuttava tulee riippuvaiseksi kumppaninsa tunneista. Avuksi tarkoitetusta itsenäisen elämän mahdollistajasta saattaa tulla siis rajoittaja, avustajatuntien muuttuessa vallankäytön välineeksi.
Seksuaaliseksi väkivallaksi puolestaan lasketaan seksi ilman suostumusta, intiimien alueiden pahoinpitely sekä seksiin pakottaminen. Seksuaalinen väkivalta jättää uhriinsa aina pysyvät jäljet rikkoessaan hänen koskemattomuuttaan ja oikeuttaan omaan kehoonsa. Väkivallan myötä uhrin minäkuva voi muuttua ja hänen seksuaalisuutensa voi pirstaloitua. Edes etäisesti intiimiä kanssakäymistä muistuttavat tilanteet, tai vaikkapa lääkärin tutkimukset, voivat olla seksuaalista väkivaltaa kokeneelle ahdistavia. Vaikka vammaiset onkin nähty yhteiskunnassamme aikojen saatossa lähinnä vailla seksuaalisuutta olevina olentoina, eivät he ole immuuneja seksuaaliselle väkivallalle. Päinvastoin, vammaiset naiset joutuvat väkivallan uhreiksi muita merkittävästi herkemmin. Riski kasvaa, mitä moninaisempia ja/tai haastavampia vammoja henkilöllä on, ja mitä runsaammin hän tarvitsee apua.
Vammaiseen naiseen kohdistuvassa väkivallassa tekijä on usein tuttu, mahdollisesti luotettava ihminen, kuten avustaja. Vammainen nainen on erityisen haavoittuvassa asemassa, sillä hän ei välttämättä uskalla kertoa tapahtuneesta. Päässä saattaa jyskyttää pelko yksin jäämisestä, mikäli hän kertoisi tapahtuneesta. Uhrilla ei myöskään ole välttämättä keinoja sanoittaa tapahtunutta, tai hän ei ehkä ymmärrä tapahtuneen olleen väärin. Tässäkin nähdään, kuinka suunnattoman tärkeää olisi tarjota vammaisille seksuaalikasvatusta. Se ei ohjaa tekemään hätiköityjä ratkaisuja, tai tee hänestä villiä seksihurjastelijaa. Seksuaalikasvatus opettaa merkittävästi omista rajoista.
Mikä avuksi siihen, ettei vammainen nainen kohtaisi enää väkivaltaa ja saisi tarvittavan tuen?
Toimintakyvyn rajoitteita omaavalle on painotettava entistä hanakammin sitä, kuinka hänellä on oikeus omaan kehoonsa. Hänellä on oikeus kieltäytyä kosketuksesta, etenkin jos se on ei-avustavaa, ja tuntuu epämiellyttävälle. Muille ihmisille on painotettava, kuinka kosketukseen on aina kysyttävä lupa, oli sen tarkoitus mikä tahansa. Kulttuurinen ajattelu vammaisuuteen on pyrittävä muuttamaan, tähän tarvitaan paitsi kokemuspuheenvuoroja, myös liittolaisten tekemää työtä.
Tarvitsemme vankemman, saavutettavan palveluverkoston, jotta pääsemme paitsi osallistuaksemme yhteiskuntaan, myös saadaksemme apua sitä tarvitessamme.
Vain sillä, että erilaisuus on näkyvillä, se myös normalisoituu, eikä meitä pidetä enää säälittävinä, helppoina nyssyköinä. Kulttuurimme on muututtava uhria tukevaksi syyllistävän ja kyseenalaistavan sijaan. Mikä tärkeintä, hyvinvointialueilla tulee olla paremmat valmiudet tarjota apua ja tukea myös vammaisille henkilöille tilanteissa, joissa he kohtaavat väkivaltaa. Vammaisten kanssa työskenteleviä on koulutettava tunnistamaan väkivallan merkit ja ohjattava siitä, mitä ko. tilanteessa tulee tehdä. Ensi- ja turvakotien on muututtava nykyistä saavutettavimmiksi, sillä nyt monet niistä ovat esteellisiä.
On turha ajatella, etteivät vammaiset voisi kohdata väkivaltaa. Kohtaamamme väkivalta on paikoin hyvin erityispiirteistä. Kulttuurimme tulee muuttua uhria uskovaksi. Kaltoinkohtelua ei tulisi antaa anteeksi oletetun sukupuolen vuoksi (esim. ”pojat on poikia”-ajattelulla), tai mistään muustakaan syystä. Ihmisille tulee antaa paremmat valmiudet tunnistaa heihin kohdistuva väkivalta ja toimia ko. tilanteissa. Silmien ummistamisen sijaan on tärkeää kiinnittää huomiota väkivallan merkkeihin, muuttaa kulttuurista ajatteluamme liittyen väkivallan uhreihin ja rakentaa parempia tukiverkkoja.
Muista, että jos olet kokenut väkivaltaa, se ei koskaan ole sinun syysi. Jos olet hankalassa tilanteessa, on apua saatavissa.
Naisten Linja
Puh. 0800 02400
Valtakunnallinen, maksuton neuvonta- ja tukipuhelin väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille ja tytöille (itsemäärittelyä kunnioittaen) sekä heidän läheisilleen.
Nollalinja
Puh. 080 005 005
Nollalinja on valtakunnallinen, maksuton auttava puhelin kaikille, jotka ovat läheisessä ihmissuhteessaan kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa. Nollalinjalle voivat soittaa myös väkivaltaa kokeneiden läheiset sekä ammattilaiset ja viranomaiset, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.
LÄHTEET
Piispa, M. (2013). Uskalla olla, uskalla puhua: vammainen nainen ja väkivalta. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Luoma, M.-L. (toim.), Valtokari, M. (toim.), Väre, A. (toim.), Holm, M., Sainio, P., Ervasti, E., Vuorenmaa, M., Hiekkala, S., Leppäjoki-Tiistola, S., Heini, A., Purhonen, S., Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Invalidiliitto ry, Kynnys ry. (2022). Vammaisten henkilöiden kokema lähisuhdeväkivalta ja palvelujen saatavuus: Määrällinen ja laadullinen tarkastelu. Valtioneuvoston kanslia. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-016-5
Upea kirjoitus, tärkeästä aiheesta!
Kiitos!