Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olivatpa ne kirjoissa, podcasteissa, sarjoissa tai elokuvissa. Analyyseissani pyrin pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Mikä representaatiossa kutkutti? Mikä suututti? Oliko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin toivonut lisää? Tässä juttusarjassa törmäät luonnollisesti spoilereihin.
Tällä kertaa analyysissani on tositapahtumiin perustuva, Netflixistä löytyvä elokuva Then Barbara Met Alan (2022). Filmi kuvastaa tärkeää palasta vammaisuuden globaalissa historiassa: Barbara Lisickin ja Alan Holdsworthin, kahden vammaisaktivisti-ikonin kohtaamisen ja voimien yhdistämisen. Miksi nämä kaksi tyyppiä, joiden nimiä et ole ehkä koskaan kuullut, jos vammaishistoria ei ole kiinnostanut sinua, ovat tärkeitä? He ajoivat Briteissä vammaisten oikeuksia silloin, kun ne oli pitkälti poljettu mutaan.
Miten vammaisuutta käsiteltiin elokuvassa? Mitä ajatuksia nämä kuvaukset herättivät?
Elokuvassa näytetään vamman vaikutuksia elämään, mutta ne ovat ikään kuin taustalla, keskiössä ovat ihmiset, ihmisoikeudet ja yhteisöllisyys. Representaatio oli aitoa ja elokuva tuntui monin tavoin hyvän budjetin omaavalta meiltä meille -elokuvalta. Suurin osa näyttelijöistä oli rampoja, ja myös kameran takaa löytyi runsaasti vammaisia. Tämä luultavasti on osasyy sille, miksi aktivismiin keskittyvässä elokuvassa tahdottiin näyttää elämää myös laajemmin. Viesti oli selvä: olemme moniulotteisia, vamma ei määritä meitä, vaikka se voi toki ohjata meitä tietyille poluille, esimerkiksi sytyttäessään kipinän aktivismiin. Olen iloinen moninaisesta vammaisuuden näkymisestä tuotannossa, sillä olisi ollut kummallista, jos tällaisen elokuvan näyttelijäkaarti olisi koostunut vammattomista. Toki kyseisen tyyppinen ratkaisu ei olisi yllättänyt, sillä vammattomat ovat kautta aikojen näytelleet vammaisia.
Tarinan keskiössä ovat Barbara ja Alan. He ovat monin tavoin vammaisliikkeen kasvot. Vuonna 1989 tavannut pariskunta oli 1993 vuonna perustetun Direct Action Networkin kantava voima. DANin keskeisin tarkoitus oli saada vammaisille yhdenvertaiset oikeudet ja esimerkiksi kieltää vammaisten syrjiminen lailla. Tämä onnistui viimein vuonna 1995. Yksin he eivät saaneet muutosta aikaan, vaan taustalla hääräsi laaja joukko eri tavoin vammaisia tyyppejä, jotka osallistuivat protesteihin ja tukivat muilla tavoin. Pidin siitä, miten elokuvassa kuvattiin vertaisten vuorovaikutusta: ajoittaisia erimielisyyksiä, vitsailua, solidaarisuutta ja pohjimmiltaan syvää yhteisymmärrystä. Elokuva muistuttaa yhteisöjen voimasta.
67-minuuttinen elokuva on lyhyt, mikä johtaa ajoittain hyppivään kerrontaan ja nyanssien puuttumiseen tarinassa, jossa läpikäytävää historiaa on paljon. Etenkin henkilöihin keskittyvissä tarinoissa nyansseja rakastavana tyyppinä olisin ehdottomasti kaivannut enemmän kuvausta paitsi päähenkilöistä yksilöinä, myös heidän välisestä rakkaustarinastaan. Kaksikko tapaa klubilla, jossa koomikko Wanda Barbarana esiintyvä Barbara ja taitelijanimellä Johnny Crescendo esiintyvä Alan vetävät kumpikin omaa showtaan. Jo tässä huomataan, kuinka moniulotteisia ihmiset ovat. Johnny on itsevarma rääväsuu, mutta Alanilla on epävarmuuksia. Wanda ja Liscki vaikuttavat persoonina olevan lähempänä toisiaan, mutta heissäkin on eroja. Kaksikon romanssi vaikuttaa kiintoisalta, mutta katsoja ei näe sitä, sillä ruudulla tuo ilmeisesti monta vuotta kestänyt romanssi kuihtuu hetkessä ongelmientäyteiseksi eroksi. Alan ottaa eron raskaasti, mutta on onneksi valmis jatkamaan aktivismia Barbaran kanssa. Uskon vahvasti, että juuri näiden kahden yhteistyö on se, mikä teki brittien vammaisliikkeestä niin voimakkaan. Vaikka kaksikon romanssi valitettavasti pikakelataan, olen onnellinen, ettei heidän vanhemmuuttaan leikattu elokuvasta pois, vaan näemme kohtauksia, jossa lapsi leikkii vanhempiensa kanssa ja hänen hoidostaan keskustellaan. Vammaiset tarvitsevat kaiken representaation, mitä toimintakykynormista poikkeavista vanhemmista on. Olisin halunnut nähdä sitä enemmän: Millaisen vastaanoton he saivat? Mitä haasteita he kohtaavat?
Elokuva oli tarinankerronnallisesti kiehtova. Kyseessä oli elokuva, mutta siinä oli käytetty paljon näytelmistä tuttuja elementtejä: Barbara piti usein kameralle monologeja, jossa kuvasi tuntemuksiaan. Se, toimivatko nämä pätkät, synnytti kiivaan keskustelun minun ja elokuvaa kanssani katsoneen ystävän välillä. Itse pidin niistä.
Kun katsoin Then Barbara Met Alanin, olin tunteiden vuoristoradassa. Toisaalta se oli kiinnostava, elämänmakuinen ja rosoinen kurkkaus lähihistoriaan. Sitä voi pitää osin elämäkerrallisena, mikä lisäsi omaa kiinnostustani, sillä olen kokenut ihmisten tarinat aina mielenkiintoisina. Inspiroiduin kaksikon taistelutahdosta. Riemuitsin siitä, kuinka rosoisina ja moniulotteisina hahmot näytettiin, eikä elokuva keskittynyt pelkästään heidän aktivismiinsa. Toisaalta riemun kipinän minussa sytytti myös se, kun kaksikon taistelu tuotti lopulta tulosta. Samaan aikaan minua kuitenkin suututti kaksi, elokuvaan liittymätöntä, asiaa: 1. Vasta lähihistoriassa vammaisille on alettu antaa ihmisoikeuksia. 2. Nyt niitä pitkällä taistelulla saatuja ihmisoikeuksia yritetään viedä meiltä pois, lakiteknisillä porsaanreiillä. Samaan aikaan surullista ja lohdullista on se, miten näitä samanlaisia taisteluita on käyty ympäri maailman.
Kynäillessäni arviota tästä dokumenttielokuvasta, olen kuvannut useaan otteeseen sitä, kuinka inspiroivana sen voi nähdä. Elokuva ei kuitenkaan ole inspiraatiopornoa.Termillä kuvataan yhtä yleisintä vammaiskuvausten klisettä – kuvausta siitä, kuinka vammainen voittaa haasteensa ja saavuttaa jotain. Tällöin näkökulma on ulkopuolinen ja inspiraatio suunnattu vammattomille: “Pystyt kyllä, koska pystyväthän vammaisetkin.” Then Barbara Met Alan katsoo taistelua sisältä päin, eikä koskaan epäile päähenkilöiden pystyvyyttä vain siksi, että he ovat vammaisia.
Elokuvan päähenkilöitä kuvattiin mielestäni inhimillisesti. Jos heistä haluaa inspiroitua on siihen syynsä: He jaksoivat vuodesta toiseen vääntää siitä, kuinka meillä tulee olla ihmisoikeudet, vaikka emme mahtuisikaan toimintakykynormiin. Heidän sinnikkyytensä ja periksiantamattomuutensa oli ihailtavaa ja toimi varmasti innostuksena monille liikkeille. Epäilen, että yksi näistä Barbaran ja Alanin jollain tasolla innoittamista poliittisista liikkeistä oli suomalainen Rammat pantterit, joka taisteli vammaisille subjektiivisen oikeuden henkilökohtaiseen apuun. Tähän kamppailuun kuului muun muassa itsensä kahlitseminen Kelan toimipisteeseen vuonna 1995.
Elokuva, kuten myös suomalaisten Rampojen pantterien toiminta muistuttavat, ettei vähemmistöille anneta oikeuksia automaattisesti, vaan niitä pitää vaatia. Nykyään esteetön liikkuminen tuntuu kohtalaisen helpolta, mutta sitäkään ei luultavammin olisi, elleivät Barbaran ja Alanin kaltaiset aktivistit olisi kahlinneet itseään busseihin. Ihmisoikeuksia vaatiessa tulee olla rauhanomainen, mutta joskus tarvitaan myös radikaaleja keinoja byrokratiapyörittelyn ohella.
Suosittelen lämpimästi tätä elokuvaa kaikille: Heille, jotka haluavat moninaistaa käsitystään vammaisuudesta tai historiasta. Heille, jotka haluavat löytää inspiraatiota vammaisten oikeuksista taistelemiseen. Heille, jotka tahtovat nähdä mielenkiintoisen tositapahtumiin perustuvan draaman, jota höystetään sopivalla määrällä rampahuumoria.
Huom! Mikäli mietit, missä voit nähdä elokuvan pääosanesittäjien ilmiömäisiä suorituksia lisää, voin ilokseni tarjota vastauksen: Barbaran näyttelijä Ruth Medeley näytteli kahdessa vuonna 2023 ilmestyneessä Doctor Whon spesiaalissa ja on toistuva vieras tulevilla kausilla. Doctor Whon jaksot ovat nähtävissä Disney+ -palvelussa. Alanin näyttelijä Arthur Hughes puolestaan näyttelee myös Disney+ -palvelusta löytyvän Shardlake-sarjan nimikkohahmoa.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaiskuvastot mediassa -juttusarja, jossa pohdin, kuinka tapa kuvata vammaisuutta vaihtuu mediamuodosta toiseen ja miten nämä eri kuvastot
Kynäniekan salaiset mietteet 