Loppuvuodesta tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun aloitin vammaisjärjestöaktivismin tosissani. Sen jälkeen onkin tullut touhuttua vaikka mitä niin kirjoittajana kuin esiintyjänäkin. Olen teoriassa ollut esillä paljon, vaikka se ei edelleenkään tunnu siltä. Olen kuitenkin pieni tekijä.
Huhtikuun viimeisenä viikonloppuna olin Invalidiliiton Naisten Woima -viikonlopussa puhumassa naiseudesta ja seksuaalisuudesta nuoren näkökulmasta. Sain esityksestäni ja rohkeudestani paljon positiivista palautetta. Silloin minulta kysyttiin, kuinka paljon saan negatiivista palautetta.
Jäin miettimään tätä. Tajusin, että tuntemattomilta harvemmin tulee mitään negatiivista koskien tekstejäni tai esiintymisiäni. Sukulaiset voivat taivastella sitä, miten nyt uskalsin tuosta ja tästä puhua noin avoimesti. Usein kysytään, enkö pelkää kasvojeni menettämistä. Vastaus on lyhyt ja yksinkertainen: En. Olen ehkä liian rämäpää ajatellakseni moista.
Junamatka Helsinkiin sai minut miettimään uudelleen näkyvyyttäni ja sitä miten tahdon identifioitua somessa. Tuolla samaisella matkalla minut tunnisti Tukilinjan kolumnistiksi ja entiseksi bloggariksi joku nainen. Hän kehui tekstejäni opettavaisiksi ja kiitteli. Olin imarreltu ja otettu. Tämä oli juuri se mitä olin halunnutkin! Tekstini ja tekemiseni ovat saaneet ihmiset ajattelemaan.
Mutta kuten kaikessa muussakin, tälläkin on varjopuolensa. Jos tuntematon ihminen junassa yhdistää minut tekemisiini, entä kaikki uudet tuttavuudet? Somessa tai perinteisiin medioihin kynäillessäni minua ei haittaa olla Cepari-Pinja, joka kamppailee ajoittain masennuksen kanssa. Sosiaalisissa tilanteissa, jotka eivät liity töihini, haluan kuitenkin olla Pinja, jolla nyt sattuu olemaan ominaisuus nimeltään cp-vamma. Määritän itseni ainoastaan tekemisteni ja sanomisteni kautta. Tämä toteutuisi ideaalisessa yhteiskunnassa, josta todellisuus on kaukana. Valitettavasti vamma on näkyvä asia, joka tuntuu haittaavan monia.
Korostuuko vammani ihmisten silmissä negatiivisesta näkövinkkelistä, jos heidän ensikosketuksensa minuun tapahtuu tekstieni kautta? Kykenevätkö he silloin näkemään persoonan rajoitteiden takana? Valehtelisin jos väittäisin, ettei ensikohtaamisesta huomaa, onko ihminen lukenut jotain tuotoksiani aiemmin. Yleensä ennakkoajatukset, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia, näkyvät kauas.
Toisinaan, katsoessani tekstin leviämistä, pohdin, pitäisikö minun muuttaa lähestymistapaani. Esimerkiksi Vammainen uuvutetaan byrokratialla, Pitkäjänteisten asiakassuhteiden merkitys kuntoutuksessa ja Vammaispalvelulain mukaan myönnetyt taksimatkat ovat fiasko, levisivät kulovalkean tavoin ja niiden suosio yllätti. Tavallaan se pelotti. Käytän teksteissäni räväkkää kieltä ja tuon sekä omaa persoonaani että elämääni voimakkaasti esiin. Pitäisikö minun olla korrektimpi, hillitympi, jollain tapaa kunnioittavampi edustamiani ihmisryhmiä kohtaan? Vaikuttajan hommien mukana tulee aina vastuuta.
Olen miettinyt tätä usein ja päätynyt aina samaan lopputulokseen. Pysyn tyylilleni uskollisena. Syitä siihen, miksi muutamat teksteistäni ovat lähteneet leviämään, ovat tärkeän aiheen ohella nimenomaan rohkeuteni, rehellisyyteni sekä käyttämäni värikäs kieli.
Se ei poista sitä, että toisinaan sosiaaliset tilanteet, etenkin uusien ihmisten kanssa, tuntuvat stressaavilta. Korostan ajoittain pystyvyyttäni liikaa. Yritän olla superihminen, vaikka olen vain normaalit voimavarat omaava ihminen.
Vaikka vaikuttaminen on tärkeää työtä, täytyy tunnistaa omat rajansa, etenkin sen suhteen mitä tahtoo tuoda itsestään esiin missäkin kontekstissa. Pitää osata arvioida sitä, mihin julkiset tilitykset voivat pahimmillaan ja parhaimmillaan johtaa. Liiallinen pelko ei saa rajoittaa toimintaa. Täytyy osata erottaa siviiliminä esillä olevasta puolestaan. Vaikuttaminen on loputonta oppimista, siinä missä asioiden nostamista esiin.
1 vastaus artikkeliin “Vaikuttamistyön kaksi puolta”