Kummallisia luuloja vammaisuudesta

Tämä postaus on omanlaisensa jatko-osa aiemmalle julkaisulleni : ” 6 asiaa, jotka minulle on sanottu, koska olen vammainen ” Pääset lukemaan sen tästä

1)Vammainen tarvitsee aina apua kaikessa ja ottaa sen mukisematta vastaan. Ehei, ystäväiseni, ei sinnepäinkään! On totta, että, me vammaiset tarvitsemme ”tervettä” ihmistä enemmän apua, mutta se ei tarkoita, että meitä pitäisi passata. Me haluamme tehdä itse sen, minkä voimme, vaikka se veisi enemmän aikaa ja näyttäisi asteen vaivalloiselta. Se, että teemme itse on tärkeää.

HUOM! Se, että pyörätuolin työntökahvoihin tartutaan lupaa kysymättä ei ole auttamista. Se on henkilökohtaisen tilan rikkomista. Vaikka pyörätuoli ei määritä meitä, on se silti mekaaninen jatkeemme ja näin osa omaa tilaamme.

2) Vammaista saa koskea vapaasti.  Anteeksi arvon rouva tahi herra, mutta en nyt ihan lämpene siitä, että tulet tökkimään poskeani hikisessä baarissa, silittämään hiuksiani tai koskemaan tatuointeihini. Mikä hemskutin sirkuseläin minä muka olen? Vannon, että seuraavan kerran kun joku tulee iholle ilman lupaa, tökin takaisin, armottomasti. Niin, että varmasti rupeaa hatuttamaan. Ja varoitan, minulla on usein terävät tahi lohjenneet kynnet.

Pyörätuolini ei myöskään ole ylimääräinen parkkipaikka humalaiselle takamuksellesi. Useammankin kerran on joku täysin tuntematon tyyppi yrittänyt esimerkiksi keikalla tai festareilla yrittänyt istahtaa syliini. Leukani on meinannut tipahtaa lattialle joka kerran. Anteeksi mutta mitä? Tämä vieras ahteri joutuu välittömästi hilaamaan itsensä muualle.

3) Vammainen ei käy viihteellä. Tämä hämmästyttää minua aina. Kyllä me riennämme tapahtumissa ja baareissa ihan siinä missä terveetkin. Silti, jos eksyn johonkin läheiseen räkälään, käyttäytyvät parhaat päivänsä nähneet seinäruusut kuin näkemiseni ko. mestassa olisi maailman kahdeksas ihme. ”Onpa hienoa, että sä olet täällä meidän kanssa.”

Kaikista hauskin oli viime keväänä eräs tapaus, jossa ystäväni oli tapaamassa luokkalaistamme. Ystäväni sanoi, että hänen täytyy lähteä tapaamaan minua terassille, johon luokkalaisemme tokaisi: ”Eihän Pinja juo alkoholia!”

Missään vaiheessa en ollut kenellekään väittänyt moista. Tämä kertoo paitsi siitä, että ihmiset nähdään yksipuolisesti: ”Jos olen luokassa hiljainen ja vetäytyvä, täytyy minun olla sitä muuallakin.”, myös siitä, että ihmisillä on stereotypioita vammaisista.

4)  Fyysinen rajoite = Älyllinen hitaus. Tämä on ehkä kummallisin vammaisuuteen kohdistuva ajatus, ja voin melkein taata, että lähes jokainen kanssakelaajani on ainakin kerran elämässään törmännyt siihen. Tilanne, jossa joku tuntematon tallaaja näkee pyörätuolissa kulkevan ja menee puhumaan tälle. Mutta keskustelevatko henkilöt kuten normaalit ihmiset? Ehei. Jostain mystisestä syystä tämä vammaton ihminen alkaa puhua hitaasti ja tavuttaen, unohtamatta sitä, että äänenvoimakkuus nousee samalla rutkasti. Miksi? Viisaammat, kertokaa minulle.