Vammaisuus

Onko vammaisen kanssa seurusteleva vammaton sankari?

Alun perin 2019 julkaistua tekstiä on muokattu 8.8.2021

Vammaisen kykyyn olla intiimeissä ihmissuhteissa suhtaudutaan edelleen vaihtelevasti. Yhä edelleen törmään kummastukseen, jos kerron esimerkiksi illanistujaisissa tai vaikkapa terveydenhuollon käynnillä olevani suhteessa. Seuraava oletus liittyy sitten kumppanin vammaan. Kun kerron seurustelleeni tai säätäneeni oikeastaan vain harvoin toisen invan kanssa, on hämmennys suurta. Vammaisen intiimeihin ihmissuhteisiin ei vieläkään osata suhtautua. Mutta onko vammaton kumppani sankari?

”On toi hieno tyyppi, kun se sunlaisen kanssa pyörii” on kommentti, johon me vammaiset törmäämme valitettavan usein vammattoman kanssa seurustellessamme, säätäessämme tai ihan vain hengatessamme. Niin, joskus valtavirran kulkijat saavat ylistystä osakseen vain sen vuoksi, että sattuvat näyttäytymään seurassamme. Jos tuollainen  toteamus kantautuu omiin korviini, kuittaan sen usein toteamalla: ”Tietenkin on, en kai minä nyt täydellisen taliaivon kanssa pyörisi” ja lisään mielessäni sanan ”enää.” Joskus nimittäin pyörin, sillä tahdoin tulla epätoivoisesti huomatuksi ja hyväksytyksi. Pelkäsin, että mikäli en ottaisi huomiota vastaan sieltä, mistä sitä satun saamaan, en tule sitä mistään saamaan. Ajattelin, ettei minulla olisi varaa olla ”kranttu”. Onneksi olen viisastunut tuosta ajasta.

Kommentti, jonka heitän usein tuntemattomalle tai puolitutulle keskustelukumppanille tai ohikulkijalle, saattaa vaikuttaa typerältä, näsäviisastelulta tai omahyväiseltä. Jälkimmäistä se ei ainakaan ole. Peitän kuivan huumorin, ja myönnettäköön, pienen näsäviisastelun, alle kivun, jonka kommentti aiheuttaa. Liian kauan olin nimittäin omaksunut yhteiskunnan ajatuksen vammaisen parinmuodostusmahdollisuuksista.

Vastaavasti suhteen ”terveelle”, eli henkilölle, joka ei toimintarajoitteita omaa, osapuolelle saatetaan taivastella, että kuinkas hän nyt vammaisen kanssa päätyi yhteen. Toisinaan pohditaan, että eikö invan kanssa pyöriminen ole hirvittävän raskasta. Vammattoman ajatellaan automaattisesti luopuvan jostain, jos päätyy yhteen valtavirrasta poikkeavan toimintakyvyn omaavan kanssa. Ajatellaan, että ko. suhteen dynamiikassa olisi jotain poikkeavaa. Ohikulkijat voivat katsoa suhteesta puuttuvan jotain elementtejä, vain sen osapuolten toimintakyvyn erojen vuoksi. Ei puutu. Vamma ei vie tarpeita tai haluja pois. Se, miten esimerkiksi seksuaalisuus ilmenee, riippuu yksilöstä, oli hänen toimintakykynsä millainen tahansa. Vamma ei vie pois halua tulla rakastetuksi. Vamma ei tarkoita henkilön olevan persoonaltaan tietynlainen.

Vammaton siis nostetaan kärjistäen ilmaistuna sankarin asemaan, sillä hänen koetaan ottaneen jonkinlaisen taakan ”huolehdittavakseen”.  Kukaan ei (ainakaan toivottavasti) sano tätä ääneen, mutta sitähän nuo alussa mainitut kommentit kuvaavat. En ole koskaan ymmärtänyt näin ajattelevien ihmisten ajatuksenjuoksua. Tällaiset asenteet kielivät siitä, että ajatus vammaisesta parisuhteessa herättää kummastusta. Miksi? Onko vammainen taivastelijan mielestä vain möykky vailla kaipuuta yhteen ihmisen tärkeistä perustarpeista: läheisyyteen ja kumppanuuteen? Jokaisella on oikeus tuntea itsensä rakastetuksi, halutuksi ja kohdatuksi valovoimaisena persoonana, joka hän vähintään kumppaninsa silmissä on.

Jos jostain asiasta ei ole kokemusta, on utelias ja ajoittain myös ajattelematon. Silloin saattaa laukoa suustaan asioita, joita ei ole ajatellut loppuun saakka. Moiset kommentit kuitenkin kertovat vammaisuuteen yhdistetyistä negatiivisista mielikuvista. Syytän näistä mielleyhtymistä perinteistä mediaa, sillä traagisuus myy paremmin kuin onnistumistarinat. Vaikka nyyhkytarinoiden julkaisu saa asioita usein liikkeelle, juurruttaa se ihmisten mieliin myös stereotypioita: Vammaisen elämä on kurjaa. Kuka nyt sellaista haluaisi taakakseen? (Median puolustukseksi on sanottava positiivisten juttujen ottaneen yhä enemmän jalansijaa uutisoinnissa, mutta muutos ihmisten ajatuksissa on hidasta.)

Kyllä, vamma tuo mukanaan ongelmia ja haasteita, jotka vaikuttavat päivittäiseen arkeen. Kyllä, niistä asioista puhutaan läheisten ihmisten kanssa, samoin kuin muista elämässä tapahtuvista asioista. Se on täysin normaalia. Toimivissa ihmissuhteissa, oli suhde luonteeltaan millainen tahansa, vamma ei ole dominoiva tekijä. Se on oikeastaan merkityksetön asia. Oikeassa, hyvässä ihmissuhteissa, ihminen nähdään kokonaisuutena. Vamma on osa tuota kokonaisuutta, mutta se ei ole määrittävä tekijä. Jos jotain täytyy soveltaa, keksitään ratkaisut, eikä asiasta tehdä sen suurempaa.

Läheinen ihminen ei ole velvollinen auttamaan vammaista hänen päivittäisissä toimissaan, vaikka vammaispalvelu yrittäisi väittää mitä. Apua antamaan tulee palkata henkilökohtainen avustaja, jolloin avuntarve rajautuu sosiaalisen suhteen ulkopuolelle. Liian usein olen kuitenkin kuullut jonkun sanovan ystävälleni: ”Sun pitäisi löytää itselles joku terve, niin se vois sitten auttaa sua!”. Anteeksi kuinka? Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet ihmissuhteiden toimintamekaniikan aivan väärin. Onneksi itselleni ei ole sanottu noin, nimittäin siihen saattaisin laukoa turhan napakkaa kommenttia takaisin. Niin ja yleensä tuo kommentin laukoja on juurikin käyttänyt sanaa terve, ikään kuin vamma olisi jotain, jonka saisi muutaman pillerin popsimalla katoamaan taivaan tuuliin.

Ihmisellä on luontainen halu auttaa. Omat rajansa täytyy kuitenkin tuntea. Tietyissä tilanteissa on luonnollista, että läheinen tekee sen, mihin itse ei pysty ja ajatus ylimääräisestä ihmisestä tuntuisi vieraalta. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalissävytteiset tilanteet, joissa vammaton kumppani voi hyvin auttaa ja varmasti mieluusti sen tekee, jos kykenee. Avun on tultava kuin itsestään, eikä se saa tuntua työltä. Kommunikaatio on tässäkin kaiken perusta ja mahdollisesti muuttuvat mielipiteet tulee nostaa heti pöydälle, ennen kuin oletukset avusta alkavat rasittaa suhdetta.

Vaikka vamma itsessään ei aiheuttaisi suhteelle rasitetta, ihmisten jatkuva ennakkoluuloisuus ja hämmästely saattaa käydä raskaaksi ja myrkyttää ajatusmalleja. Jos jatkuvasti kuulee olevansa kummallinen, sen täytyy olla totta, eikö? Vaikka lähes kaikki suhteeni ovat olleet vammattomien kanssa ja tiedän, ettei yksikään suhteistani kaatunut rajoitteisiini, tunnistan miettineeni, koska kumppanin ”väistämätön” väsyminen erilaisuuteeni tapahtuisi.

Siirretään ajatusmaailmamme nykyaikaan. Suhteita on lukemattomia erilaisia, eikä niissä pitäisi olla mitään kummallista. Miksi meidän pitäisi ihmetellä muiden suhteita? Emmekö voisi olla onnellisia toisten ihmisten puolesta ja keskittyä itse etsimään samaa? Suhde ja sen sisältö kuuluvat vain sen osapuolille.

Miten selvitä deittailusta?
Deittailusta digitalisaation aikakaudella
Mietteitä vammaisen seurustelusta toisen kaltaisensa kanssa
Toteutuvatko seksuaalioikeudet mielestäni vammaisilla?

Vastaa