Voiko vammainen olla naisellinen?

Naiseus ja naisellisuus, kuuluvatko ne vammaiselle? Pohdin tätä teini-ikäisenä usein, ja lähes aina päädyin vastaukseen, etteivät ne jostain syystä kuuluisi. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että länsimaissa naisellisuuden käsite on monesti kovin kapea. Meillä naisellisuus nähdään usein siivona käytöksenä, huoliteltuna tyylinä ja hoivaviettinä.  Allekirjoittaneen kielenkäyttö ei ole hienostuneen leidin suuhun sopisi, ja hoivaviettini on hyvin rajoittunut. Minun ei ole vammani takia järkevä käyttää korkokenkiä, sillä niillä ei minun helposti virheasentoon menevillä jaloillani köpötellä yhtään mihinkään.  Tai voihan niillä teoriassa kävellä, mutta sen jälkeen saan kuulla fysioterapeutilta varsin suoraa palautetta. Ilman tukia kävelyn kun huomaa jaloistani heti.

Vaateteollisuudessa vammainen tunnutaan kovin usein näkevän sukupuolettomana olentona. Ai miksikö näin väitän? Siksi, että voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että pyörätuolissa istuvana tuntuu lähes mahdottomalta löytää esimerkiksi kauniita mekkoja, jotka paitsi istuvat nätisti, ovat käytännöllisiä, eivätkä jää renkaisiin tahriintumaan. Jos löydän tarpeisiini ja tyyliini sopivan mekon ilman tuntien tuskailua, on olo vähintään kuin lottovoittajalla. Siksi teininä totesin että hittoakos tässä, ja kuljin ympäriinsä poikatytön tyylillä, usein meikkaamattomana.

Entäpä jos löytääkin ne kivat vaatteet, mutta ympärillä olevat apukädet rupeavat urputtamaan käyttämistäsi vaatteista? Itse esimerkiksi tarvitsen apua tyköistuvimpien paitojen, mekkojen ja korsettien kanssa. Jos avustajani rupeasi urputtamaan näiden vaatteiden kanssa auttamisesta ja kehottaisi käyttämään niitä tavallisia ja löysempiä paitoja, jotka saisin itse helposti päälle, niin kyllähän se itsetunnon päälle kävisi.

Niin, ja se meikkaaminen. Kivaahan se on, mutta samalla yksi iso vitsaus. Monella meistä vammaisista on hienomotoriikan ongelmia, jotka tekevät meikkaamisesta parhaimmillaan vaivalloista, vammasta riippuen jopa mahdotonta. Ainakin harjoitteluvaiheessa meikkaaminen tuntuu poikkeuksellisen turhauttavalta, kun ripsaria eksyykin yhtäkkiä puoliväliin naamaa ja yksinkertaiseenkin meikkiin tuntuu menevän iäisyys.

Joo, kyllähän sitä aina voi pyytää apua joltain. Mutta entä jos ympärillä on ihmisiä, jotka eivät osaa meikata? Tai jos he eivät ymmärrä tai osaa toteuttaa sitä tyyliä, jota itselläsi tahtoisit ilmaista? Osalla meistä vammaisista on kohtuuttoman vähän avustajatunteja ja niistä joutuu aina tappelemaan. Onko näitä tunteja järkevä käyttää itsensä ehostamiseen? Sitä kysymystä moni meistä miettii päivittäin.

Itse olen nyt löytänyt tyylini. Tykkään näyttävistä meikeistä ja lähtökohtaisesti tummista näyttävistä vaatteista. Silti liikun esimerkiksi töissä collegehousuissa ja t-paidassa, tukka huolimattomasti sinne tänne sojottaen. Molemmissa tyyleissä olen yhtä naisellinen.

Naisellisuus on itseilmaisua ja vapautta olla luova. Jokaisella on oikeus olla naisellinen ja ilmaista sitä niin kuin itse tahtoo. Pyritään siis yhdessä rikkomaan perinteistä käsitettä naisellisuudesta.