Tyyli on eräs helpoimmista itseilmaisun keinoista, sillä sen avulla kykenee halutessaan ilmentämään ajatuksiaan ja aatteitaan ilman suullista kommunikaatiota. Pukeutumisen perusteella luomme alitajuntaisen ensivaikutelman ihmisestä, halusimme tai emme. Kuten ”Voiko vammainen olla naisellinen?” – postauksessa ilmaisin, on oman tyylin rakentaminen toisinaan haastavaa, jos kulkupelinä on pyörätuoli. On aika sukeltaa aiheeseen syvemmin.
Olen alternativetyylin edustaja, goottiuteen taittuva sellainen. Ihmiset, jotka näkevät minut päätöissäni ovat varmasti eri mieltä asiasta, pyörinhän töissä lähinnä tummat collarit ja joku t-paita päällä, hiukset mahdollisesti villisti sojottaen. Juju onkin siinä, että työminä ja ihmisten edessä sosiaalinen minä ovat täysin erilaisia niin persoonaltaan kuin ulkonäöltään. Jos tekisin päätyökseni jotain, jossa esiintyisin ihmisten edessä tai kohtaisin asiakkaita kasvotusten, näyttäisin enemmän arkiminältäni. Alternativetyylin luominen vie kuitenkin aikaa ja mieluummin käytän tämän ajan työpäivinä muihin asioihin.
Pyörätuolin käyttäjänä koen ongelmallisena sen, että useat ko. tyylin vaatteisiin kuuluu liehuvia helmoja ja massiivisia röyhelöitä. Vaikka rakastankin näitä näyttäviä elementtejä, jäävät ne usein kiinni renkaisiin. Likaantumisen ohella riskinä on se, että helmat takertuvat reunoihin ja aiheuttavat vaaratilanteita. Sähköpyörätuolilla ongelma on toki epätodennäköisempi kuin manuaalilla, mutta riskit ovat vaatteen mallista riippuen olemassa sähkökäyttöiselläkin tuolilla. Ongelma ratkeaisi sillä, että tunkee helmoja tuolin sisään. Se ei kuitenkaan näytä hyvältä. Vaate voi sitä paitsi ajan kuluessa puskea itsensä tunkemisesta huolimatta manuaalin reunojen yli. Massiiviset vaatteet saattavat hankaloittaa avustustilanteita tuolista pois, sillä ne tullevat tielle. Useat rintojen alle jäävät korsetit eivät näytä hyvältä pyörätuolia käyttävän päällä, sillä lonkka painaa korsettia ylöspäin, jolloin tissit ovat helposti korvissa. Tämä rajaa hyvän määrän korsetteja käyttövalikoiman ulkopuolelle. Useat hyvännäköisistä paidoista ovat hihoista tyköistuvia, mikä aiheuttaa spastisille raajoille haasteita. Silloin vaatteen saamiseksi päälle tarvitaan apukäsiä, joiden täytyy osata olla varovaisia.
Useat pienet putiikit, jollaisia vaikkapa alternativekaupat yleensä ovat, tuottavat meille invoille päänvaivaa. Kivijalkaliikkeet sijaitsevat usein vanhoissa rakennuksissa, jonne on kapeat oviaukot ja portaat. Manuaalituolille se ei ole ylitsepääsemätön ongelma, mikäli mukana on portaiden kiskomiseen tottunut avustaja, mutta sähköpyörätuolin käyttäjät se rajaa kokonaan ulkopuolelle. Liikkeiden sisätilat ovat useimmiten ahtaat, joten se hankaloittaa liikkumista. Nettikaupoista ei uskalla ihan jokaista haluamaansa riepua tilata, sillä istuvuudesta ja toimivuudesta apuvälineiden kanssa ei voi ilman kokeilua olla varma.
Ongelmia on noteraattu yleisellä tasolla, sillä pyörätuolia käyttäville suunnattuja vaatekauppoja on olemassa. Itse en kuitenkaan pidä siitä, että meille vammaisille olisi omat kauppamme, vaan etenkin isojen vaatemerkkien tulisi nykyaikana huomioida meidätkin mallistojaan suunnitellessa. Erityisvaateliikkeiden tuotteet eroavat (mielestäni) voimakkaasti valtavirrassa olevasta muodista ja ovat usein persoonattomia. Emme siis voisi juurikaan ilmaista sisimpäämme näillä meille suunnatuilla asuilla.
Mitä minä toivoisin vammaisena asiakkaana vaateliikkeiden myyjiltä? Rohkeaa lähestymistä. Sitä, että asiakaspalvelija tarjoaisi omatoimisesti apuaan pukeutumiseen, mutta ei ryhtyisi konkreettisesti toimimaan ennen ohjeiden saamista. Mikäli apua tarvitaan, ei asiakaspalvelijan tule suhtautua liian varovaisesti toimeen, vaan luottaa siihen, että asiakas kyllä ilmaisee, jos joku ote tai muu ei tunnu hyvältä.
