“Miksi oi miksi sanoin juuri tarjoilijalle ‘kiitos samoin’ kun hän toivotti hyvää ruokahalua?” ” Voiko kukaan muu olla niin tampio, että tiputtaa käsipainon jaloilleen?” “Sanoinko tosiaankin juuri asiakkaalle kaksi kertaa saman asian, koska olin liian uppoutunut ajatuksiini? ” “Sanoinko juuri tuon asian ääneen työkavereiden kuullen?” Jokainen meistä on miettinyt näitä kysymyksiä.
Kuten olen aiemmissakin postauksissa todennut, mokaaminen on osa ihmisyyttä. Häpeä on meille jokaiselle tuttu tunne, toisille enemmän, toisille vähemmän. Usein häpeä on kuitenkin vain omassa mielessämme, sillä Antti Holman sanoin: ”Ketään ei kiinnosta.”
Voimme ajatella, että jokin pieni moka seuraa meitä koko elämämme halki, pilaten sen ja vaikuttaen esimerkiksi tuleviin kohtaamisiimme ihmisten kanssa. Todellisuudessa muut ovat mitä todennäköisemmin unohtaneet sössimisesi seuraavana päivänä.
Sosiaalinen media toki hankaloittaa töppäilyjen nopeaa unohtumista ja helpottaa siitä muistuttelua. Ei ole helppoa olla miettimättä typerää ilmettä, sanoja tai tekoa, jos esimerkiksi koko luokka, koulu tai mahdollisesti oma ikäryhmä tai työyhteisö tietää asiasta silmänräpäyksessä. Joku on voinut ehtiä tehdä siitä memen tai ladata videon jonnekin. Yritäpä nyt siinä sitten vakuutella itselle psyykettä suojelevasti, että “Ehkä vain liioittelen, ehkä muut eivät enää muista sitä”, kun naapuritkin hihittelevät nähdessään sinut. Silti uskallan väittää, että suurin osa häpeästä ja ahdistuksesta on täysin turhaa, vain omassa päässämme.
Toisinaan toiminnalla ja sen seurauksilla voi olla todellisuudessakin kauaskantoiset vaikutukset. Saatamme joutua yksinäisyyden keskelle, sillä teimme ehkä jotain, jota ystäväpiirimme ei anna meille anteeksi, tai eivät muuten tahdo näyttäytyä seurassamme. Pahimmassa tapauksessa voisi kai menettää työpaikkanssa, jos joku ajattelematon tempaus ei sopisi osaksi yrityksen imagoa, eivätkä pomot suostuisi katsomaan asiaa inhimillisenä erheenä.
Oli tunne häpeästä oikeassa mittasuhteessa tai ei, jokainen meistä on varmasti halunnut joskus ns. aloittaa alusta. Vaikka sosiaalisen median aikakaudella, jona tiedot voivat levitä ajatustakin nopeammin, puhtaalta pöydältä aloittaminen saattaa olla haastavaa, on se silti mahdollista.
Kaupungissa sulaudut osaksi massaa, eikä sinuun kiinnitetä huomiota. Ihmisillä on jatkuva kiire ja he keskittyvät lähinnä omaan elämäänsä. Juoruilun kulttuuri tai “klikkiytyminen” ei ole yhtä voimissaan kuin pienellä paikkakunnalla.
Suuremmassa kaupungissa on pienempi todennäköisyys jäädä yksin, jos ihmiset ympäriltä syystä tai toisesta kaikkoavat. Aina löytyy ihmisiä, jotka eivät välitä menneisyyden kommelluksista. Ihmisiä, jotka näkevät sinut sinuna, välittämättä taakastasi.
Onko häpeästä mahdollisesti heräävä “uuden alun“ haluaminen edes ohikiitävänä ajatuksena järkevä? Muuttaisiko se mitään? Jos ongelmat ovat lähtöisin itsestä ja omasta toiminnasta, mitä paikanvaidoksella voisi saavuttaa? Silloin, jos oma paha olo tai huono elämäntilanne on jollain tavalla sidoksissa ympäristöön ja itselle myrkyllisiin ihmisiin, suosittelen ehdottomasti maisemanvaihdoista. Jos korventava henkinen tuska tuntuu olevan enemmän oman pään sisällä, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Miettiä, mistä nolous ja epämukavat tunteet johtuvat. Voiko niille tehdä jotain? Jos ei voi, täytyy opetella unohtamaan, jättää ne menneisyyteen.
Ihminen on taipuvainen itsekritiikkiin. Jokainen muistaa varmasti lapsuudestaan sen, kun joku täti-ihminen on tokaissut paheksuvaan sävyyn: “Eikö se osaa edes hävetä?” Jos tekee jotain oikeasti tyhmää, tai loukkaa muita, on syytä olla nolostunut ja häpeissään. Täti-ihmisten napakka toteamus voi omaksutuksi tullessaan opettaa meidät liian armottomiksi itsellemme. Mokat tulisi nähdä hyvänä asiana. Niistä voi oppia. Ennen kaikkea ne opettavat taidoista tärkeimmän – itselle nauramisen.
Häpeä on tunne, jonka kanssa joutuu elämään. Se voi toisinaan musertaa, toisinaan opettaa. On tärkeää osata päästää irti, olla itselle armollinen. Jokainen kokee samoja tunteita, sen kanssa ei ole yksin.
