Vammaisuus

Mietteitä vammaisen seurustelusta toisen kaltaisensa kanssa

Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin, joka alkaa kaivata toisia kaltaisiaan ennemmin tai myöhemmin. Usein meillä on myös tarve rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Vaikka yhteiskuntamme tuntuu vielä tänäkin päivänä vähättelevän asiaa, on tarve myös meillä vammaisilla. Rajoitteet kun eivät vähennä ihmisen perustavanlaatuisia tarpeita.
Kuten tekstissäni vammaisellakin on oikeus olla teini totesin, vammainen saaetaan yrittää kasvattaa puutarhatontuksi. Eli toisin sanoen vammainen kasvatetaan tietyllä tapaa iättömäksi ja sukupuolettomaksi. Etenkin naiseksi itsensä luokittelevalle voidaan opettaa, ettei häntä nähdä naisena, tai ettei hän voi olla haluttava. Nämä virheelliset opetukset ovat omiaan tekemään hallaa erityisnuoren identiteetille ja itseluottamukselle. Unohtamatta sitä, että elämme maailmassa, jossa vammaisen kanssa seurustelevaa vammatonta pidetään sankarina. Oletuksesta ehkä osittain johtuen vammaisten ajatellaan usein pariutuvan toisten vammaisten kanssa. Eikös se sodi puutarhatonttuajatuksen kanssa?
Kuten olen aiemmassa julkaisussa maininnut, yhteiskunta ajattelee, että jos vammainen pariutuu, hänen pitäisi pariutua toisen vammaisen kanssa. Moni vammainen ajattelee näin itsekin. Se saattaa luoda yksinäisyyttä, mikäli pääsyä vertaispiireihin ei ole. Deittailu on sitä paitsi muutenkin haastavaa. Jos ajatellaan että, vammainen pariutuu vain vammaisen kanssa, vähentää se automaattisesti potentiaalisten kumppanien määrää. Jos itse on vielä esimerkiksi alternativetyylinen outolintu, voi olla, ettei kumppania helposti löydy “omista piireistä.” Vamman ei tulisi näyttäytyä ihmisten silmissä tärkeämpänä yhdistävänä tekijänä kuin esimerkiksi persoonallisuuden tai mielenkiinnon kohteiden. Vaikka rajoitteet ovat yksi ominaisuus ihmisessä, ei niiden tulisi vaikuttaa kumppanin valintaan.
Vaikka tuomitsenkin ajatuksen, että vammaisen tulisi automaattisesti seurustella  toisen lajitoverin kanssa, myönnän siinä olevan tiettyjä “hyötyjä”, jotka havaitsin seurustellessani itse aikanani invan kanssa. Toinen mitä todennäköisemmin ymmärtää vammakriisin. Omaa avuntarvettaan ei tarvitse selitellä tai häpeillä. Vaikka vammapiireissä piileekin pienoinen, valitettava hierarkia, harvemmin sitä oman kumppaninsa rajoitteita katsoo nenänvartta pitkin. Pystymättömyyden havainnoinnin sijaan huomio kiinnittyy siihen tärkeämpään tekijään, eli persoonallisuuteen. Vammaisen ei myöskään tarvitse pelätä, että intiimistä, romanttisesta suhteesta tulisi hoitosuhde. Yleensä, jos inva pystyy olemaan avuksi toiselle, lämmittää se vain sydäntä, eikä näyttäydy taakkana tai velvollisuutena. Itse koin itseni hyödylliseksi.
Invakeskeinen deittailu ei kuitenkaan ole pelkästään positiivinen asia. Ensinnäkin, koska invojen ajatellaan pariutuvan aina kaltaistensa kanssa, nähdään kaksi esimerkiksi pyörätuolinkäyttäjää automaattisesti parina, vaikka kyseessä olisi vain kaksi ystävystä. Ties kuinka monta kertaa allekirjoittanutta on luultu pariksi ystävän kanssa, joka ei väräytä sitten mitään viisaria, vaikka onkin ihmisenä mahtava.
Toisaalta olen kuullut ystäviltäni ja tutuilta, että kun kyseessä on seurusteleva pariskunta, saattaa esimerkiksi asumispalveluyksikön henkilökunta tai joku henkilökohtaisista avustajista viitata kumppaniin kaverina. Mistä tämä ristiriita ihmisten kielenkäytön ja olettamusten välillä johtuu? Vammainen voi olla, tai olla olematta parisuhteessa, oli ihmissuhteen toinen osapuoli sitten vammaton tai vammainen. Mikäli kyseessä on romanttinen suhde, on toinen puolisko kumppani, ei kaveri.
Suurin haaste vammaisten välisessä seurustelussa voi mielestäni olla, tai oli ainakin omalla kohdalla, yksityisyyden puute. Jos toinen tai molemmat osapuolista tarvitsevat paljon apua päivittäisissä toimissaan, onko heillä yksityisyyttä? Mihin avustajat laitetaan siksi aikaa, kun heitä ei tarvita, mutta heidän täytyy olla nopeasti käytettävissä tarpeen vaatiessa? Miten voidaan olla stressaantumatta väkisinkin siitä mitä avustaja kuulee tai näkee töissään kuin ohimennen? Vaikka vaitiolovellisuudesta on toki pidettävä kiinni, saattaa avustajalta toisinaan lipsahtaa jotain harmittoman tuntuista parin keskeiseen kanssakäymiseen liittyen vaikkapa toiselle avustajalle, joka ei ollut silloin vuorossa. Pystytäänkö ylimääräisten ihmisten läsnäolo sivuuttamaan ja keskittymään vain siihen toiseen?
Entäpä sitten, jos tarvitsee apua esimerkiksi seksiin liittyvissä asioissa? Se syö aikalailla spontaaniutta, jos täytyy odottaa, että saa apua. Eikä siihen yksinkertaisesti voi pyytää ketä tahansa auttamaan. Tilanne on sen verran intiimi, että kaikkien osapuolten välillä täytyy vallita täydellinen luottamus. Niin pariskunnan kuin avustajankin tulisi tuntea olonsa luontevaksi. Mikäs söisikään paremmin intoa ryhtyä petipuuhiin kuin tajuta “Ei saakeli, väärä assari vuorossa, ei sitten hässitäkään tänään” tai sopivan tilanteen merkkaaminen kalenteriin. Ongelmia voi syntyä myös silloin, jos ei ole ennen ollut romanttisissa suhteissa vammaisen kanssa, tai ehkei suhteissa ollenkaan. Silloin saattaa olla, että ideoita sopiviin asentoihin ei ehkä ole. Saattaa pelätä, ettei sellaista edes löydy. Entä jos hommista ei tulekaan mitään? Kaatuuko hyvä suhde siihen? Itselläni tämä pelko oli aikanaan valtava, olinhan ennen entistäni pyörinyt romanttisissa suhteissa vain vammattomien kanssa.
Uskaltaisin vakuuttaa, että jos jaksaa miettiä ja kokeilla asioita, kaikkiin ongelmiin kyllä löytyy ratkaisu. Toisinaan se saattaa vaatia luovuutta, mutta se löytyy. Jos seksin eri aspektit ovat molemmille tärkeitä, mutta kaikki eivät luonnistu oman kumppanin kanssa, voi puuttuvat aspektit onneksi hakea muualta, mikäli moinen järjestely kummallekin sopii. (Huom! Avoimen suhteen mahdollisuudesta tulee aina keskustella kumppanin kanssa, jos se itseä houkuttelisi. Toisen tunteita ja mielipiteitä asiasta tulee ehdottomasti kunnioittaa.)
Vaikka vammaisten väliset parisuhteet sisältävät tiettyjä elementtejä, joita ei vammattomien suhteista löydy, kuten apukäsien tarve, ovat nämä yhtä aitoja seurustelusuhteita kuin mitkä tahansa muutkin. Suhteita, joissa jaetaan ilot ja surut, joissa rakennetaan yhteistä arkea ja uskalletaan näyttää omat tunteet. Näihin suhteisiin kuuluu tai on kuulumatta haaveet perheestä ja yhteisestä tulevaisuudesta, jossa pidetään toista kädestä vielä vanhana.

Lue myös:
Sananen seksuaalisuudesta
Voiko vammainen olla naisellinen?
Onko vammaisella oikeus vanhemmuuteen?
Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.