Ihmisellä on oikeus päättää elämästään. Ihmisyyteen kuuluu sellaisten valintojen teko, joista kaikki eivät välttämättä ole normiston mukaisia. Oppiminen, mokaaminen ja asioiden kokeilu ovat jokaisen oikeuksia. Vammaisellakin pitäisi olla samat oikeudet. Varmasti hän elää omannäköistään, ehkä ajoittain värikästäkin elämää, jos selviää siitä yksin tai ystäväpiirin tuella. Entä, jos hän tarvitsee ko. kokeiluissa tai valintojen tekemisessä avustajaa?
Otetaan esimerkiksi päihteet. Monet ihmiset käyttävät niitä. Toisille päihteiden käyttö, koski se sitten alkoholia tai muita päihteitä, on satunnainen osa elämää, jolla pyritään silloin tällöin rentoutumaan tai vähentämään kipuja. Oli kyseessä mikä päihde vaan ja kumpi tapa tahansa, liittyy siihen ongelmia, kun kyseessä on inva.
Entä jos hän ei selviäkään tästä ilman avustajaa ja ystävät eivät syystä tai toisesta pysty tai halua auttaa? Entä jos hän tarvitsee vaikkapa pullojen avaamisessa tai sätkän käärimisessä apua, onko silloin ok pyytää avustajaa tekemään tämä hänen puolestaan?
Alkoholin kanssa vastaus on selvä. Niin kauan kun vammainen ei menetä päihtyneenä itsestään kontrollia tai työympäristö muutu uhkaavaksi tai epämiellyttäväksi, on meillä invoillakin oikeus juoda itsemme känniin tai vähintäänkin nauttia pari, jos siltä tuntuu. Avustajan tulisi avata pullo mukisematta. Jos työntekijä kokee vammaisen ollessa päihtyneenä olonsa epämukavaksi tai uhatuksi, pitäisi syistä pystyä puhumaan ja purkamaan, mitä sen hyväksi olisi tehtävissä. Avustajan on tunnettava olonsa turvalliseksi ja hyväksi työpaikallaan. Vammaisella on aina työnantajan tai asiakkaan rooli, johon liittyy tiettyjä vastuita ja velvollisuuksia. Ne on hoidettava, oli tilanne mikä tahansa. Työsuhde on aina valtasuhde, jota ei saa käyttää hyväkseen.
Harvassa työpaikassa pomo voi olla päihtyneenä. Vammaisen kanssa työskentelevä on kuitenkin läsnä vammaisen arjessa. Niinpä näitä tilanteita voi toisinaan olla, ellei työntekijä ole perustellen ilmaissut kantaansa siihen, miksi näin ei saisi olla.
Missä kohtaa avustajan pitäisi puuttua vammaisen päihteiden käyttöön? Onko se hänen tehtävänsä ylipäätään? Kysymys on hankala. Alkoholin kohdalla sanoisin, ettei käyttöön tulisi puuttua niin kauan kun se on kohtuullista, eikä käytös muutu merkittävästi ko. tilanteissa. On hyvä muistaa, että huoli on aina ok ilmaista, jos sellaiseen on aihetta. Rajoitteet kun eivät tee ihmisestä immuunia riippuvuuksille.Lue postaukseni alkoholismista tästä.
Laittomien päihteiden kohdalla, asia muuttuu huomattavasti mutkikkaammaksi. Laittomuuksiinhan ei saa pyytää toista ihmistä mukaan, saati olettaa, että hän siihen ryhtyisi. Avustajan tulisi yhteiskunnallisesti katsottuna sitä paitsi ennemmin puuttua esimerkiksi pilven käyttöön, kuin auttaa siinä. Toisaalta jos vammaisella ei olisi rajoitetta, hän pystyisi käärimään jointin itse, eikä kukaan olisi näkemässä, kukaan ei myöskään olisi valittamassa niin kauan, kun vammainen ei nosta asiasta itse mitään meteliä. Jos avustaja tahtoo kieltäytyä työtehtävästä, on hänellä siihen täysi oikeus. Toisaalta, vammaista, joka polttaa pilveä, ei tulisi automaattisesti olla tuomitsemassa alimpaan helvettiin tahi rankaisemassa etenkään avustajaa, joka sätkän hänelle käärii. On muistettava, että on olemassa huomattavasti vaarallisempiakin päihteitä. Sitä paitsi, joillekin kannabis saattaa auttaa kipuihin, joihin juuri muu ei tehoa. Usein tästä keskustelusta unohdetaan se, että ko. aineesta on olemassa lääkemuoto, ja keskitytään ainoastaan viihdekäytössä olevaan tuotteeseen.
Menkäämme toisenlaisiin kinkkisiin kysymyksiin: Entäpä seksuaalisuus ja seksi? Jokaisella on siihen oikeus. Entä jos vammainen tarvitsee apua seksuaalisuutensa ilmentämisessä, kuten vaikka kumppaninsa kanssa oikeanlaisiin asentoihin pääsemisessä? Silloin oikeus tuntuu monen mielestä häviävän. Lue enemmän vammaisten seksuaalisuutta koskevista mietteistäni tästä. Vammaisten “tavallisista” tavoista ilmaista seksuaalisuutta ja avusteisesta seksistä puhutaan nykyään huomattavasti enemmän, vaikka stigma on aiheen ympärillä edelleen.
Keskustelusta unohdetaan kuitenkin usein se, että meillä vammaisillakin on erilaisia seksuaalisia mieltymyksiä. Toinen pariskunta voi pitää perinteisestä seksistä lauantai-iltana peittojen alla “tylsissä” asennoissa. Toinen pari taas saattaisi pitää ruoskimisesta. Avustajan ei tule koskaan olla osa aktia tai kokea itseään sellaiseksi. Voi kuitenkin olla, että hän joutuu auttamaan esimerkiksi kinkyimpien seksilelujen antamisessa tai vaikkapa kinkybileissä paikasta toiseen siirtymisessä. Miten moista “harvinaisuutta” uskaltaisi pyytää, jos meidän invojen seksuaalisuuteen ylipäätään liittyy niin paljon negatiivista?
Kysymysmerkkejä herättävät tilanteet voitaisiin usein ratkoa pitämällä koulutuksia . Nykyiset, päihteiden vaaroihin keskittyvät valistukset ovat tärkeitä. Niiden rinnalle tulisi saada myös muita opastuksia. Avustajien tulisi saada jostain tietoa, kuinka esimerkiksi eri neurologiset sairaudet saattavat reagoida vaikkapa alkoholin kanssa. Näin he eivät menisi paniikkiin yllättävistä tilanteista, vaan osaisivat havaita helpommin oikeasti vaaralliset tai uhkaavat tilanteet, kuten sairaskohtaukset. Päihteitä ei tarvitse tai ns. pidä käyttää. Monipuolisemmat tietoiskut helpottaisivat kuitenkin kaikkien olemista ja toimintaa tilanteissa, joissa vammainen on päättänyt itsensä päihtyneeseen tilaan saattaa.
Seksuaalisuuden kohdalla taas olisi tärkeää, että avustajat saisivat tietoa siitä, mitä avusteinen seksi oikeastaan on. Tämän lisäksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että heille opetettaisiin seksuaalisuuden ilmentämisen moninaisuudesta ylipäätään. Vaikka siitä puhutaan nykypäivänä enemmän, on siihen liitettävissä edelleen vääristyneitä käsityksiä, joita usein pelätään. Jokaisella on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan, mutta jos siihen tarvitsee apua ja etenkin jos kyseinen henkilö on kokeilunhaluinen tai vaikka kinkypiireissä liikkuva, tuo se asiaan aspekteja, jotka tulee ottaa huomioon. Mitkä ylipäätään ovat kinkybileet? Mikä avustajan rooli niissä on? Osapuolten näkökulmia ja ajatusten moninaisuutta yleensäkin, on hyvä oppia, jos ei ymmärtämään, niin kuuntelemaan.
Oli kyse kummasta tahansa käsittelemästäni teemasta, on kommunikaatio erittäin tärkeää. On olennaista, että sekä vammainen, että avustaja tietävät toistensa suhtautumisen asioihin vähintäänkin yleisellä tasolla. Kun tietää avustajan pitävän esimerkiksi kohtuullista alkoholinkäyttöä ja satunnaisia baari-iltoja normaaliin elämään kuuluvina asioina, voi varovasti kysyä, miltä tuntuisi, jos jonain työvuorona mentäisiinkin baariin tai juhliin. Jos puhutaan seksuaalisuudesta, on hyvä, että avustaja tietää tehtävänsä tilanteessa etukäteen ja mahdollisimman tarkasti. Näin tilanne sujuu mahdollisimman mutkattomasti.
Rajoittaako avustajan läsnäolo vammaisen elämänvalintoja ja itsemääräämisoikeutta? Varmasti. Joku sanoisi, että se rajoittaa vain ujon ja aran invan elämää, joka ei uskalla ottaa asioita puheeksi apukäsiensä kanssa. Totuus on, että se rajoittaa muutenkin, mikäli vammainen yhtään ajattelee työntekijöitään. Avuntarpeen rajoittavuus ei välttämättä ole huono juttu. Se voi ehkäistä esimerkiksi riippuvuuksien tai päihteiden laukaisemien sairauksien syntyä. Samoin esimerkiksi liian päihtyneenä tehtyjä huonoja päätöksiä.
Toisaalta se, ettei uskalla tai voi kysyä avustajaltaan apua johonkin asiaan, saattaa johtaa eristäytymiseen kaveriporukasta, jos itsensä tuntee ulkopuoliseksi muiden ollessa baarissa, tai evätä mahdollisuuden itsensä löytämiseen tai toteuttamiseen vaikkapa seksuaalisuuden saralla.
Tässä postauksessa käsittelemäni aiheet, etenkin päihteet, jakavat varmasti mielipiteitä. En kannusta ketään käyttämään mitään päihteitä tai glorifioi niitä. En viittaa tässä millään tavoin omaan, henkilökohtaiseen elämääni tai valintoihini, tai lähipiiriini. Haluan tällä kirjoituksella ainostaan herättää ajatuksia ja keskustelua: Millä tavoin avuntarve rajoittaa meitä tilanteissa, joita emme tule ajatelleeksi?
