Viime vuoden alkupuolella tulistuin todenteolla byrokratiaan. Olin valmis huutamaan keuhkoni pihalle tyhjiössä ja heittämään hanskat tiskiin tulevaisuuteni ja kaiken muun suhteen kirjoittaessani alkuperäistä paperien pyörittelyä käsittelevää tekstiä Vammainen uuvutetaan byrokratialla.Silloin olin jo pitkän aikaa taistellut mm. oikeudestani päästä opiskelemaan ulkomaille ja saada palkata paikallinen avustaja auttelemaan arkisissa asioissa. (Kuten päätellä saattaa, hävisin taistelun.) Sitä ennen olin taistellut jo vuosia erilaisten Kela- ja avustuspäätösten kanssa. Paperiviidakko, ja ennen kaikkea siihen turhautuminen olivat siis ehtineet tulla varsin tutuiksi. Luulin, että olin puhunut aiemmassa postauksessani tarpeeksi tästä tosielämän helvetistä, mutta Ylen uutinen siitä, vaarantavatko Tampereen kaupungin viivästyneet vammaispalvelupäätökset invojen turvallisuuden, sai minut toisiin ajatuksiin. Ehkä tämä aihe pitäisikin nostaa uudestaan käsittelyyn. Koska kirjoitin aiemman päivityksen raivon ja tuskan vallassa, on aika vetää syvään henkeä ja tarkkailla tilannetta “ulkopuolisen silmin”.
Vammainen joutuu elämänsä aikana sellaisen kamppailujen eteen, että vammaton ei voi kuvitellakaan. Paitsi ehkä siinä tapauksessa, että hänen lähipiirissään elää joku rajoitteiden kanssa elävä, joka käyttää häntä sylkykuppina. Silti sanoisin, että ymmärtääkseen tilanteen raskautta ja synkkyyttä, on se täytynyt kokea itse. Riippuen minkä instanssin kanssa asioi, tuntuu, että meikäläisten tulisi olla ajatustenlukijoita ja ennustajia saadakseen tahtonsa läpi. Molemmat kyvyt tarkoittaisivat, että omaisimme yliluonnollisia kykyjä. Vaikka se saattaa shokeerata, mekin olemme vain tavallisia ihmisiä. Tiedän, järkyttävää. Itsekin petyin oppiessani, etten voi vain mieleni avulla saada selville, pitääkö naapurin söpöläinen minusta. Ikävä kyllä päätöksen tulokseen vaikuttavat myös se missä päätös tehdään ja kuka on siitä vastuussa. Sosiaalityöntekijät ovat ihmisiä, joten heidän suhtautumisensa asioihin ikävä kyllä vaikuttaa, siitä ei pääse mihinkään.
Lain puitteissa sosiaalityöntekijän päätöksenteon ei pitäisi kestää yli kolmea kuukautta. Ylen uutisen mukaan aikarajan ylittävien päätösten määrä on kasvussa suhteessa menneisiin vuosiin. Tampere ei ole ainoa kunta, jossa rajat paukkuvat mennen tullen. Yle kysyy, vaarantaako tämä vammaisten turvallisuuden. Vastaus kysymykseen on “Kyllä.”
Esimerkkinä: Henkilökohtaisen avun päätöksiä ei saisi tehdä määräajaksi, jos on todistettavissa, että toimintakyky pysyy samana, eikä muutosta ole tapahtumassa. Silti näissäkin tilanteissa, määräaikaisia päätöksiä saatetaan yrittää tehdä. Etenevissä sairauksissa tai muuten muuttuvissa tilanteissa (muutto omilleen tai pois palvelutalosta tai vaikkapa toipuminen leikkauksen jälkeen) uudet henkilökohtaiset avun päätökset ovat välttämättömiä. Pitkittyneet hyväksymisajat aiheuttavat ahdistusta, pelkoa ja turhautumista.
Kun ei ole mustaa valkoisella päätetyistä avustajatunneista, ei tiedä, kuinka paljon vuorokaudessa, viikossa tai kuukaudessa on mahdollista käyttää apukäsiä. Ketään ei uskalla palkata, sillä tunteja ei tahdo vahingossa ylittää ja joutua itse maksumieheksi. Harvalla meistä vammaisista olisi moiseen edes väliaikaisesti varaa. Työntekijän löytyminen epävarmassa tilanteessa on haastava, sillä juuri kukaan ei tahdo ottaa vastaan pestiä, jos varmuutta työmäärästä ei ole. Unohtamatta sitä, että palkanmaksu tuskin maksaa työntekijälle, ellei heillä ole todisteita vammaispalvelun näyttämästä vihreästä valosta. Usein me vammaiset olemme enemmän tai vähemmän nesteissä, jos emme saa apua arkeemme. Kaikilla ei ole turvaverkkoa kuten perhettä tai ystäviä, joiden varaan voisimme laskea äärimmäisessä hädässä.
Mutta eikös ongelmat olisi ratkaistavissa sillä, että palkataan lisää työntekijöitä pyörittelemään papereita, jotta hommat hoituisivat ajallaan? Osalle kunnista kyse on varmastikin budjettikysymys. Esimerkiksi Tampere on kuitenkin huomannut työntekijöiden tarpeen ja avannut uusia paikkoja ko. tehtäviin. Niitä on uutisen mukaan ollut hankala saada täytettyä.
Mitä tämä kertoo yhteiskuntajärjestelmästämme? Uskon, että pätevyyden omaavia henkilöitä olisi tarpeeksi. Kukaan ei mitä luultavammin ole vain halunnut tarttua tehtävään. Maassa, jossa ihmiset lähtökohtaisesti nimenomaan yrittävät ja tahtovat päästä töihin. Omaa kieltään puhuu myös se, että vaihdettuani kirjat toiseen kaupunkiin muuttaessani syksyllä 2016, ovat sosiaalityöntekijäni vaihtuneet niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa aikoja sitten.
Kuntani vammaispalvelujen järjestämisessä on näiden vuosien aikana toki tapahtunut paljon muutoksia. Uskon vakaasti, että osa vaihtuvuudesta johtuu siitä, että työntekijät eivät jaksa. He väsyvät paineen alla. Ihmekös tuo, kun invoilta saattaa tulla hyvin värikästä viestiä paineiden ja pelon tasosta riippuen hyvinkin tiiviillä aikavälillä. Onhan se nyt stressaavaa olla vastuussa toisen ihmisen hyvinvointiin vaikuttavista palveluista. Ja viestittelevät invat ovat vain oikeutetusti huolissaan elämästään.
En syytä rivisosiaalityöntekijöitä mistään. He varmasti yrittävät tehdä työtään parhaansa mukaan. On tärkeää, että vammaisia arvioidaan yksilöinä heidän avuntarpeensa mukaan ja että faktoihin ainakin pyritään paneutumaan. Kysyn kuitenkin, pitäisikö meidän tehdä nykyiselle paperiviidakolle jotain, kun se kerran uuvuttaa kaikki osapuolensa?
