Puhun sekä ohjatun, että omatoimisen kuntoutuksen ja kunnosta huolehtimisen hyödyllisyydestä aina kun voin. Omasta kehosta huolehtiminen paitsi tukee meidän vammaisten itsenäistä elämää ja parempaa toimintakykyä, tekee se myös ihmeitä mielenterveydelle. Urheilusuoritukset vapauttavat mielihyvähormoneja, eikä sovi unohtaa sitä, että keho ja mieli ovat rikkoutumattomassa yhteydessä toisiinsa. Kun toinen osa voi hyvin, on toinenkin parhaassa terässä.
Monen meistä olisi hyvä löytää arjestamme enemmän aikaa itsestämme huolehtimiseen niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Usein vetoamme kiireeseen ja väitämme, että aloitamme “uuden elämän” huomenna. Itsestä huolehtimista ei pitäisi nähdä niin, vaan pieninä muutoksina, jotka tapahtuvat yksi kerrallaan. Jos yrittää saada liian suuria muutoksia aikaan äkisti, jaksaa uutta ylläpitää vain pienen hetken. Vanhat tavat vaanivat kulman takana pahempina kuin aiemmin. Jos on itselleen armollinen, muutos on mitä todennäköisemmin pysyvä.
Jokaisella on oma suhteensa sekä ruokaan että liikuntaan. Kehot ovat erilaisia ja hyötyvät erilaisista liikuntamuodoista ja ruokavalioista eri tavoin. Itsellensä parhaiten sopivien yhdistelmien löytäminen saattaa kestää. Suhtautuminen liikuntaan ja eri lajeihin saattaa vaihdella rajustikin halki elämän. Käytän itseäni esimerkkinä tässä postauksessa, keskittyen liikumiseen ja nimenomaan kuntoutukseen kokonaisuutena. Motivaation löydyttyä kuntoutusintoni nimittäin koki vain muutamaa vuotta myöhemmin valtavan notkahduksen, josta en uskonut nousevani.
Jokainen minut tunteva tietää, että kuntoilulla on arjessani suuri rooli. Kuulen usein kiitosta suhtautumisestani kuntoutukseen. Olen esimerkiksi kuntoutuslaitoksissa kuullut usein olevani unelmakuntoutuja motivaationi takia. Kanssani on helppo työskennellä, sillä tiedän mitä tahdon. Olisivatpa asiat niin yksinkertaisia.
Tänä päivänä liikunta on väylä johon puran pahaa oloa tai turhautumistani. Kun on treenannut niin, että hiki virtaa noroina kasvoilta ja lihakset nykivät, ei aivoihin mahdu enää nihkeitä, mönjäisiä tunnetiloja. Silloin voi olla vain iloinen saavutuksistaan, huomata onnistuneensa taas jossain. Aina se ei kuitenkaan ole ollut niin. Matka nykyiseksi itsekseni ja suhtautumiseni kuntoiluun on ollut pitkä ja kivinen, ennen kaikkea mutkikas. Vaikka kuntoilu on nykyään minulle henkireikä, ei se tarkoita, että vaikkapa salille lähteminen ei olisi minulle toisinaan yhtä tuskaa. Etenkin synkkinä päivinä tahtoisin vain käpertyä peittoihin ja olla päästämättä ketään muuta kuin pakollisia henkilöitä sisään. Harvemmin tartun tähän, vaan pakotan itseni liikkeelle.
Olen tehnyt liikunnasta rutiinin, josta en luista, ellei siihen ole aivan pakollista tarvetta, kuten reissu. Matkoillakin pyrin löytämään tavan urheilla. Oman mielen “ei huvita” – tila, ei ole missään olosuhteissa hyvä syy. Tiedän, että “ei huvita” on tila, johon liian helppo jäädä kiinni. Siksi en anna sille mahdollisuutta. Vaikka lähteminen on tuskaa, taistelen tuskan läpi tietäen, että kyllä se sitten tekemisen makuun päästyäni ahdistus helpottaa. Lue ajatuksiani liittyen omatoimisen kuntoutuksen ja kuntoilun tärkeydestä tästä ja tästä.
Pienenä sen sijaan tein kaikkeni, ettei minun olisi tarvinnut harjoitella. Saatoin tiedostaa, että se on minulle hyväksi, mutta se ei tarkoita, että olisin halunnut toimia sen mukaan. Mieluiten olisin tahtonut höpötellä niitä näitä, ihmetellä maailmaa. Olisin tahtonut nukkua. Kotona tehtävistä harjoitteista yritin luistaa. Sanoin, että venyttelyt oli muka jo tehty.
Onnekseni minulla oli aina 16-vuotiaaksi asti ihana, asiakkaan parasta ajatteleva orjapiiskuri, joka jaksoi palauttaa minut aina maan pinnalle ja keskittymään harjoitteluun. Hän myös jaksoi kerta toisensa jälkeen selittää minulle miksi on tärkeää harjoitella. Unohtamatta sitä, että hän sai lähipiirini vakuuttumaan siitä, miksi harjoittelu on tärkeää. Lue lisää pitkäjänteisten asiakassuhteiden merkityksestä tästä. Kun pitkäaikaisin kuntouttajani lähti, oli se loputon nalkutus muuttunut sisäiseksi äänekseni. Osasin vaatia itseltäni, tiesin mihin pystyn. Tiesin, että vaikka jonkin asian harjoittelu olisikin hidasta ja hankalaa, sen oppiminen auttaisi itsenäistä elämää. Vaikka venyttelyt sattuvatkin, ovat ne välttämätön paha, jos tahdon päästä ylös sängystä.
Vaikka suhtautumiseni kuntoututukseen oli muovautumassa oikeaan suuntaan jo 16-vuotiaana ja olin löytänyt itseni ko. saralla viimeistään lukioni päättyessä 2014, ei mikään olisi voinut valmentaa minua siihen helvettiin, joka minua odotti loppuvuodesta 2015.
Kuvittele tilanne, että yhtäkkiä menettäisit kävelykykysi. Oikeastaan, kävelykyvyn menettäminen ei riitä. Yhtäkkiä sinulla ei olisi mitään kontrollia alaraajoihisi. Ei, vaikka tekisit mitä. Minulle tapahtui niin vuonna 2015 loppupuoliskolla. Tuolloin minulle tehtiin monitasokirurginen operaatio, jonka seurauksena lonkkaluitani katkottiin ja niiden asentoa käännettiin ulospäin. Jouduin opettelemaan liikkumisen täysin uudestaan.
Minähän istun pyörätuolissa, enkö istukin? Olin silti tottunut siirtymään jalkojeni kautta, kävelemään tuetusti. Teknisesti tiesin selviäväni mitä absurdeimmista tilanteista, jos kanssani oli ihminen, joka ei pelkäisi minun menevän rikki nopeista ja yllättävistä siirtymisistä tai nostoista, tai mistä tahansa. Yhtäkkiä en kyennyt siihen. Olin uusien apuvälineiden varassa ensimmäiset kuukauteni. Niiden varassa siirtyminen oli hidasta. Ne veivät paljon tilaa. Ne korostivat avuttomuuttani. Kaikki oli hitaampaa ja vaivalloisempaa kuin aiemmin. Reissuja, edes muutaman tunnin mittaisia, yön yli suuntautuvista matkoista puhumattakaan, ei voinut edes ajatella. Ahdistus oli suunnatonta. Olinhan ihminen, joka on tottunut menemään ja tekemään.
Vaikka olin motivoitunut liikkuja ja valmis tekemään kaikkeni toipuakseni, oli operaatio mielenterveydelle aivan uskomattoman raskas. Minulle ei kuulemma olisi koko leikkausta edes tehty, ellei minulla olisi ollut valtavaa henkistä motivaatiota saada keholleni parasta mahdollista hyötyä millä keinolla hyvänsä. Olin ainakin tuohon aikaan spastisin ihminen, jolle kyseinen operaatio on tehty. Tiedettiin, että lihasjänteyteni tulee haastamaan ja hidastamaan leikkauksesta parantumista. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon kapuloita kehoni päättäisi rattaisiin heittää tai miten se ylipäätään asettuisi muuttuviin malleihini. Koska näitä ei tiedetty, kukaan ei voinut varoittaa “projektin” todellisuudesta. Kukaan ei kertonut, että pienienkin muutosten näkyminen veisi kuukausia alussa. Sitten kun muutosta tapahtui, olivat ne valtavia harppausta. En osannut aavistaa, kuinka paljon mielenterveyteni kärsisi kuntoutuksen hitaista vaiheista. Selvennykseksi toimintakykyni on palautunut ennalleen, ja operaation hyödyistäkin olen päässyt nauttimaan.
Tuohon aikaan en voinut kuvitellakaan tilannetta, että itkisin itseni uneen joka ilta. Niin kävi. Olin todella lähellä luovuttaa. Onnekseni minulla oli tuolloin asiansa hyvin osaava fysioterapeutti, sekä uskomattomat läheiset, jotka jaksoivat potkia minua takamukselle, kun tahdoin luovuttaa. Kaikilla ei ole toimivaa lähiverkkoa, joille purkaa mieltään. Kuka heidän psyykkisestä hyvinvoinnistaan huolehtii?
Suuret elämänmuutokset, johtuivat ne omista valinnoista, sairauksista tai muista pakoista, kuormittavat kehon lisäksi aina mieltä. Jos kropassa muuttuu radikaalisti jotain, tapahtuu muutos mielessäkin. Toisinaan se on positiivinen, mutta esimerkiksi jos kehossa ei tapahdu muutoksia toivottuun tahtiin, saattaa se johtaa syvään ahdistukseen, masennukseenkin. Tilanteesta saattaa syyttää itseään. “En pysty tähän. Teen jotain väärin / en yritä tarpeeksi.”
Epätoivo on kuntoutuksen ja elämänmuutoksen pahin vihollinen. Kehon toimintaan vaikuttaa se, mitä pään sisällä liikkuu. Siksi olisi tärkeää, että kuntoutujaan tai kuntoilijaan kiinnitetään huomiota kokonaisuutena. Miltä uudet haasteet hänestä tuntuvat? Vaikka kuntoutujalta löytyisikin tukiverkko, ei ole läheisten tehtävä kannatella toipuvaa.
Ihmisen elämä on jatkuvassa muutoksessa. Se, miten näkee itsensä, kokee oman pystyvyytensä, ja huoltaa kehoaan ja mieltään vaihtelee eri tilanteissa. Itselleen on oltava armollinen. Tukea niin fyysiseen kuin psyykkiseen selviytymiseen saa ja pitää pyytää sitä tarvitessaan. On tärkeää tunnistaa asiat, joissa tarvitsee ohjausta ja mitkä auttavat omaa toimintaa.
