Rajoitteet näkyvät jokaisen elämässä eri tavoin. Alle listasin kuitenkin 5 asiaa, jotka jokaisen olisi hyvä tietää vammaisuuteen liittyen, jotta avoin ja ennakkoluuloton kohtaaminen olisi mahdollinen.
1) Ihmeparanemisia ei ole olemassa.
Vaikka se saattaa kuulostaakin hassulta, me vammaiset emme ole apuvälineissämme kiinni 24 /7. Esimerkiksi jos minut nähdään jossain muualla kuin pyörätuolissa en ole yhtäkkiä kokenut shamaanin parantavaa otetta ja päässyt irti tästä rajoitteiden kirosta, olen vain vaihtanut paikkaa.
Esimerkiksi minä käytän pääsääntöisesti pyörätuolia liikkumiseeni. Se ei tarkoita, ettenkö kykenisi kävelemään tuettuna tai apuvälineellä. Niin teenkin lyhyiden matkojen kanssa. Osa meistä pystyy kävelemään jopa ilman apuvälineitä. Ainakin lyhyitä matkoja, mutta pidemmät matkat vaativat jonkin tuen.
Joihinkin sairauksiin voi kuulua se, että toimintakyky voi vaihdella päivästä toiseen hyvinkin radikaalisti. Toisena päivänä voi selvitä arjestaan hyvinkin itsenäisesti. Toisena on taas sängyn oma, esimerkiksi kipujen tai muiden ongelmien pakottaessa makuuasentoon. Tällöin on toisen ihmisen avun varassa.
Lue tästä ihmisten säälimisestä. “>Tästä pääset lukemaan, mitä henkilökohtaisen avun tarvitseminen on minulle opettanut.
2) Termistöllä ja sillä kuinka hyvin toisen tuntee, on väliä. Vammaisten keskenään toisistaan käyttämänsä kieli on hyvin erilaista, kuin se kieli, jota toivoisimme tuntemattomien tai vammattomien meistä käyttävän. En esimerkiksi lähtökohtaisesti toivo, että joku minulle tuntematon ihminen kutsuisi minua cepariksi, vaikka omassa kielenkäytössäni saatankin itseeni sillä viitata. Tämä ero johtuu sillä, että usein vammattomien kielenkäytössä cepari saatetaan mieltää haukkumanimeksi. Minä puolestani kuvaan sillä vammaani.
Olen ihminen, joka ottaa kantaa ja puhuu erilaisuudesta avoimesti ja mielellään. Se, milloin kysymys esitetään vaikuttaa paljon. Minäkään en halua ”luennoida” vammastani milloin tahansa, siihen on oma aikansa ja paikkansa. Se, kuinka tarkasti vastaan, riippuu siitä, kuinka hyvin tunnen kysyjän. Monelle meistä vammat ja rajoitteet saattavat olla niinkin arka paikka, ettei niistä haluta puhua ollenkaan. On ok kysyä, jos siltä tuntuu, kunhan pitää maalaisjärjen kädessä. Kukaan ei halua jakaa terveystietojaan tuntemattomalle. Vammaisen on ok kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, eikä tilanteesta saa loukkaantua.
Lue tästä siitä, kuinka avoin puhe murtaa ennakkoluuloja. Tästä pääset lukemaan mietteitäni siitä, miltä jatkuva esilläolo vammaisena tuntuu.
3) Vammaisen kanssa liikkuva ei ole välttämättä ole hänen avustajansa. Törmään jatkuvasti siihen olettamukseen, että kanssani liikkuva vammaton olisi automaattisesti avustajani tai hoitajani. Kyllä, esimerkiksi minä tarvitsen apua monissa päivittäisissä toimissa. Minulla on kuitenkin sosiaalista elämää myös avustajieni tai vammapiirien ulkopuolella. Kanssani oleva ihminen voisi siis ihan hyvin olla vaikkapa kumppani tai kaveri.
Lue pohdintojani deittailusta ja onko vammaisen kanssa seurusteleva sankari.
4) Vammaiset eivät ole samanlaisia, eivätkä rajoitteet automaattisesti tarkoita sitä, että tunnemme kaikki kohtalontoverimme. Kyllä, vammapiirit ovat pienet ja varsinkin saman ikäpolven vammaiset usein tuntevat toisensa, vähintäänkin tutun tutun kautta. Ajatus vammaperheestä, jolle voi jakaa huolet ja murheet, on totta. Emme silti tunne kaikkia. Osa vammaisista on täysin yhteisömme ulkopuolella, sillä voi olla, etteivät he ole ikinä osuneet meille suunnattuihin tapahtumiin. Olemme kaikki yksilöitä toiveinemme, haluinemme ja tarpeinemme. Sama diagnoosi ei tarkoita sitä, että elämämme olisivat samanlaisia. Lue lisää siitä, kuinka vammaisuus ei tarkoita samanlaisuutta, tästä.
5) Vammaisuus ei tartu. Vaikket aina osaisikaan kohdata eri tavoin lähestyvää ihmistä, älä kuitenkaan jää pelon varjoon. Kysele ja kohtaa. Lähesty ihmistä. Erilaisuus ei tartu ihmisestä toiseen, vaikka jokainen voikin vammautua.
Nykypäivänä luulisi, että kaikki ymmärtäisivät, että me apuvälineitä käyttävät olemme ihan tavallisia ihmisiä siinä, missä muutkin. Eihän vammaisuus edes ole mitenkään harvinaista ja se voi jossain vaiheessa koskettaa meistä jokaista. Siitä huolimatta on tilanteita, joissa huomaan, että ihmisillä ei ole mitään käryä, kuinka meidän kanssamme tulisi olla. Vinkkinä, kohtele meitä kuin ketä tahansa muuta. Meidän käsittelyymme et tarvitse silkkihansikkaita, emme mene rikki. Tule puhumaan. Kysy jos on kysyttävää. Älä kuitenkaan keskity rajoitteisiin, vaan persoonaan. Nämä seikat ymmärtämällä pääset jo pitkälle erilaisuuden kohtaamisessa.
