Taannoin minulta kysyttiin, milloin vammainen voi olla oma itsensä, jos voi. Onnistuuko se esimerkiksi avustajan ollessa läsnä? Primitiivinen reaktioni oli, että tietenkin vammainen voi olla oma itsensä, vähintäänkin ystäviensä seurassa. Yön pimeinä tunteina päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä syvällisemmin. Vaikuttaako suhtautuminen omiin rajoitteisiin siihen, miten vammainen käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa? Entä häneen kohdistuvat oletukset ja asenteet?
Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka avuntarve voi mahdollisesti rajoittaa vammaisen ihmisen valintoja. Tuo postaus vastaa osaltaan kysymykseen siitä, voiko vammainen olla apukäsiensä seurassa aidosti oma itsensä. Se ei kuitenkaan ota huomioon kaikkia aspekteja eikä vastaa tarpeeksi laajasti. Siksi paneudun nyt avustajan läsnäolon näkökulmaankin hieman enemmän.
Lähtökohtaisesti avustaja on vieras ihminen, jonka päästän kotiini pakon sanelemana, sillä ilman apua en arjestani selviäisi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että toisen läsnäolo olisi aina itsestä mukavaa. Koska työ on kuitenkin ihmisläheistä ja toisen kanssa ollaan tiiviisti tekemisissä, voi olla, että avustajan ja avustettavan välille syntyy ystävyyssuhde. Siitä huolimatta koen, että ellei tämä yhteys ole jonkun asteista sielunveljeytttä, niin vammainen on apukäsiensä läsnä ollessa jollain asteella vieraskorea. On yksinkertaisesti tiettyjä asioita, joita ei voi avustajan kanssa tehdä tai sanoa, vaikka oltaisiin kuinka läheisiä ja samat arvot omaavia.
Avustajien kanssa, jotka eivät ole henkisesti samalla aaltopituudella, on ero selkeämpi. Vaikka sitä ei itse tajuaisikaan, varoo useimmiten sanojaan ja miettii, ettei päästä suustaan sitä kaikista typerintä heittoa. Sitä joutuu miettimään kunkin vuoron sisältöä osittain sen mukaan, mitä kukin avustaja kykenee tekemään ja minkä tekeminen toisen ollessa paikalla tuntuu mukavalta. Siihen, kuinka räväkästi vammainen voi olla oma itsensä vaikuttaa se, miten avustaja suhtautuu esimerkiksi sosiaalisiin tilanteisiin, joissa hän joutuu syystä tai toisesta olemaan mukana ainakin hetken. Jos avustaja osaa olla kuin ei olisikaan, kun työnantaja tai asiakas on ystäviensä kanssa, voivat keskustelukumppanit todennäköisesti olla ihan rennosti. Jos taas avustajasta huokuu kiusallisuuden aura, rajoittaa se varmasti.
Samoin minua mietityttävät esimerkiksi poliittiset aatteet ja uskonnot. Kyllä, avustajan on tarkoitus auttaa vammaista elämään omannäköistään elämää. Entä tilanteet, jossa vammainen tahtoisi vaikka tehdä lähetystyötä tai luonnonuskontoihin, kuten wiccalaisuuteen kuuluvia rituaaleja? ja avustaja taas tahtoisi pysyä kaikesta uskonnollisesta mahdollisimman kaukana? Entä, jos avustaja on voimakkaasti uskonnollinen, tuo näkemystään esiin töissä ja inva puolestaan vannoutunut ateisti tai toisen uskontokunnan edustaja? Pystyvätkö osapuolet erottamaan omat tunteensa ja ajatuksensa tilanteesta saaden sen toimimaan, vai syntyykö turhia konflikteja ja “aivopesua” jos asiat ovat keskustelussa? Lähtökohtaisesti uskonnollisiin tilaisuuksiin voisi ottaa toisen avustajan tai sopia, ettei niistä puhuta työaikana. Aina ei kuitenkaan ole toista vaihtoehtoa. Toisaalta voi olla, että asioista haluaisi keskustella, mutta omia mielipiteitään joutuu silottelemaan, jotta kommunikaatio pysyy asiallisena. Vaikka itse en ole uskonnollisesti tai poliittisesti sitoutunut mietin toisinaan, kuinka paljon nämä tilanteet saattavat vaikuttaa ihmisen elämää.
Tuntemattomien vammattomien, joista näkee kauas, ettei heillä ole kokemusta esimerkiksi liikuntarajoitteisista, on ainakin allekirjoittaneella päällä jonkinasteinen rooli. En tarkoita että esittäisin jotakin, olen silti minä. Kyseisissä tilanteissa mietin kuitenkin sanojani ja käytöstäni jokseenkin korostetusti. Edustanhan noina hetkinä ”lajiani” ja tahdon, että meistä, ei pelkästään minusta, jää vastapuolelle mahdollisimman hyvä kuva.
Ystävyyssuhteista puhuttaessa ajatellaan, että totta kai sitä kaverien keskuudessa ollaan täysin omia itsejämme. Itse kuitenkin sensuroin itseäni jonkin verran sellaisten ihmisten kanssa, joilla on esimerkiksi voimakkaasti vastakkaiset arvot suhteessa omiini. Vaikka pidän argumentoinnista, tahdon välttää konfliktia. Pyrin välttämään vamman tuomista haasteista tai kriiseistä puhumista silloin, jos tiedostan, ettei ihmisellä ole hirvittävästi tietoa tai kokemusta vammaisuudesta. Enhän tahdo, että hänen mielessänsä rajoitteeni nousevat muiden ominaisuuksieni yläpuolelle.
Samalla tavalla olen joidenkin ystävien kanssa erittäin tietoinen vammastani, jos he ovat epävarmoja esimerkiksi silloin, kun he syystä tai toisesta joutuvat yllättäen auttamaan jossakin pienessä jutussa. Tieto oman kehon rajoittuneisuudesta jyskyttää takaraivossa. Jos taas mahdollinen pieni auttaminen hoituu tuosta vaan, eikä juttelu jostain aivan turhasta lopu, en mieti rajoitteitani lainkaan. Olen vain Pinja, parhaimmillaan jopa unohdan vammani.
Vammasisarien -ja veljien kanssa toimiminenkaan ei ole ihan yksinkertaista. Yhteiskunnassamme ja ihmisten asenteissa, on vielä paljon korjattavaa. Pahimmillaan jotkut voivat tuntea “pakkoa” ryhtyä vammaisaktivisteiksi. (Lue vaikuttamistyön haasteista ja opetuksista) Entä, jos se ei tunnu omalta, vaan eläinten asiat olisivat esimerkiksi huomattavasti lähempänä sydäntä. Pettääkö silloin kaltaisensa? Sitä ei myöskään välttämättä tahdo selittää upeista matkoista joita teki tai tapahtumista joissa kävi, tietäessään tutullaan olevan tarpeeksi haasteita saada tunteja siihen, että hän saa edes kotia pyöritettyä.
Lyhykäisyydessään voisi sanoa, että aika, jolloin vammainen voi olla täysin oma itsensä on jokseenkin rajallista. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia, sillä kaikki on kiinni yksilöistä. Siitä miten kukin näkee itsensä ja ympäröivän maailman. Toisaalta voisi esittää kysymyksen, rajoittaako vamma itsessään ihmisen mahdollisuutta olla aidoimmillaan?
Lue myös:
Asiat, jotka toivon jokaisen avustajana työskentelevän oppivan.
Jokainen valitsee oman polkunsa
