Elämme seksi- ja kehopositiivisuuden aikakaudella. Media on täynnä kuvauksia siitä, miten oma keho on upea ja miten sitä arvostaa. Levitetään seksin ilosanomaa. Tarinat haasteista loistavat usein poissaolollaan. Voiko kipuilusta puhua?
Kuulemme jatkuvasti, että jokainen kroppa on kaunis. Aatteen tarkoitus on hyvä. Sillä halutaan vähentää erilaisiin kehotyyppeihin liittyvää kiusaamista ja kasvattaa ihmisten itsetuntoa. Jokainen keho on omalla tavallaan erilainen, kuten kantajansakin. Kaikki kehot voivat olla kauniita, eikä yksikään ansaitse solvauksia. Mutta vaikka jokainen onkin omalla tavallaan kuuma tai söpö, jättää ylitsevuotava kehopositiivisuus jotain tärkeää varjoonsa. Jokainen voi myös inhota peilistä katsovaa hahmoa, joka voi näyttäytyä pahimmillaan suohirviöinä. Tällaisesta negatiivisesta ajattelusta tulisi päästä eroon. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla, eikä näitä näitä tunteita hautaamalla. Itsensä hyväksyminen vie aikaa.
Nykymaailmassa pitäisi tunnistaa se tosiasia, etteivät kaikki pidä peilikuvastaan. Ominaisuuksia, joista he pitävät itsessään, tulisi korostaa. Antaa näkemystä ja ohjeita siihen, miten suhtautumista omaan kehoon voisi muuttaa asteen armollisemmaksi. Ylitsevuotava kehopositiivisuus voi kuitenkin aiheuttaa paineita. Jos omasta peilikuvastaan ei osaa puutteineen pitää, voi ajatella olevansa jotenkin rikki kaikkien muiden hehkuttaessa, kuinka ihana se oma, arpinen tai kurvinen keho on.
Omaan kehoon täytyy suhtautua lämmöllä. Jos joku asia siinä häiritsee, voi sitä mahdollisesti pyrkiä ainakin jollain tavalla muuttamaan. Kunhan pitää huolen, ettei esimerkiksi laihduttaminen karkaa lapasesta. (Lue postaukseni syömishäiriöön liittyen tästä ja tästä.) Kaikkea ei kuitenkaan voi, tai edes pidä, muuttaa. Näistä asioista ei tarvitse oppia pitämään, mutta niiden kanssa täytyy oppia elämään. Tärkeää on myös keskittyä enemmän niihin seikkoihin, jotka miellyttävät omaa silmää.
Samanlaisia ongelmia löytyy myös seksuaalisuuden saralta. Esillä on toistuvasti se, kuinka jokaisella on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan miten tahtoo, kunhan ei tee mitään laitonta tai aiheuta kenellekään toiselle käytöksellään epämukavaa oloa. (Ja mikäli joku miettii, että ajatus vammaisista hässimässä aiheuttaa hänelle epämukavaa oloa, en tarkoita sellaista. Se on kapeakatseisen ihmisen itsensä ongelma, ei muiden. Tarkoitan henkilöön itseensä kohdistuvaa nihkeältä tuntuvaa käytöstä, kuten henkisten tai fyysisesten rajojen ylittämistä ilman henkilön suostumusta.) Mediassa ja keskustelussa on esillä paljon se, kuinka vaikka vammaisille pitäisi tarjota samanlaiset mahdollisuudet harrastaa halutessaan seksiä, kuin vammattomille. Keskustellaan aiheeseen liittyvistä epäkohdista ja yritetään osoittaa asian olevan oikeus siinä missä muutkin. (Lue tekstini teemasta tästä ja tästä.) Paljon työtä tämän eteen on tehty, esimerkiksi asumispalvelujen työntekijöille on alettu järjestää koulutuksia aiheeseen liittyen. Työtä on kuitenkin vielä paljon jäljellä.
Yleisestä keskustelusita, muidenkin aiheiden kuin vammaisuuden kohdalla, unohdetaan usein se negatiivisempi puoli, nimittäin seksuaalisen ilmaisun kanssa kipuilu. Oikeuksista puhuminen on tärkeää. Yhtä tärkeää on kuitenkin huomioida heidät, jotka kipuilevat. Heidät, jotka tuntevat olonsa kaikkea muuta kuin seksikkäiksi ja halutuiksi. Heidät, jotka on esimerkiksi uskonnollisuuteen tai vanhanaikaisuuteen vedoten kasvatettu ajattelemaan seksuaalisuuden ja seksin olevan jotenkin kieroa ja likaista. Heidät, jotka eivät tiedä kuinka voisivat itselleen parhaimmalta tuntuvalla tavalla ilmaista seksuaalisuuttaan eri tavalla toimivan, esimerkiksi vammaisen kehonsa kanssa. Seksuaalisuuden, seksin ja kehonkuvan kanssa kipuilusta kyllä kirjoitetaan, mutta usein tragedian tai trauman seurauksena. Tuskaan ei välttämättä tarvita jonkinlaista kaltoinkohtelua.
Eri syistä johtuvien negatiivisten kokemusten ja tunteiden jakaminen on tärkeää. Se auttaa paitsi ymmärtämään ihmismielen monimutkaisuutta, myös kehittelemään ja hahmottelemaan uusia ratkaisuja asiaan. Ennen kaikkea jakaminen auttaa ymmärtämään, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Sen käsittäminen auttaa paitsi jaksamaan, myös voittamaan demoninsa. Kipuilun syiden moninaisuutta on lisättävä kerronnassa.
“Minulla oli haasteita, mutta voitin ne ja nyt asia x on elämässäni hyvin” -tarinat ovat tärkeitä. Ne antavat toivoa. Selviytymiset eivät kuitenkaan saisi olla ainoaa kuvastoa, sillä yhtä tärkeitä ovat kertomukset, joissa todetaan, että juuri nyt sattuu. Suhtautuminen seksiin tai omaan kehoon kun ei ole muuttumaton tai mustavalkoinen. Se voi muuttua koska tahansa, eikä taustalla tarvitse olla mitään yhtä suurta syytä. Itsetuntoa, ja sitä kautta suhtautumista seksiin ja omaan seksuaalisuuteen, kun voi murentaa niinkin “pieni” asia kuin systemaattinen, yllättäen alkanut torjutuksi tuleminen. Etenkin jos se tapahtuu sellaisen ihmisen toimesta, johon on tunneside ja niin, että itse ei koe saaneensa selitystä saamalleen kohtelulle. Tämän tiedän kokemuksesta.
Negatiivisista olotiloista puhuminen on haastavaa. Silloin laittaa itsensä likoon ja on ikään kuin paljaana. Asioista kertominen pelottaa monia ja vaatii rohkeutta. Jos astuu esiin näiden asioiden kanssa, on hyvä tietää omat rajansa. Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että toisinaan ihminen ei hahmota rajojaan etukäteen. Siitä huolimatta on tärkeää yrittää. Paitsi yleisellä tasolla vertaistueksi muille, myös tilanteen mahdollisille muille osapuolille.
