Mielenterveyspalvelut osaksi vammaisen kuntoutusta

Mielenterveydellisiin ongelmiin on onneksi alettu kiinnittämään viime aikoina enemmän huomiota. Se ei kuitenkaan poista sitä, että edelleen ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa on vallalla yksin pärjäämisen kulttuuri. Sen voisi nykypäivänä jo silputa ja sytyttää tuleen. Avun pyytämisessä ei ole mitään kummallista tai noloa. Jokainen on oikeutettu pyytämään apua. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle.

Silti, hyvin usein tuntuu, että meidät vammaiset jätetään ko. palveluiden ulkopuolelle. Meillä on pienestä pitäen selvä mahdollisuus hakea fysio – tai toimintaterapiaa. Etenkin lapsena vammaisen toimintakyvyn kehittämistä ja ylläpitämistä pidetään tärkeänä. Siihen tahdotaan satsata. Siksi onkin surullista, että aikuisiällä vammaisen toimintakyvyn tukemista ei nähdä niin tärkeänä. Aikuisenkin on tärkeää saada hyvää, osaavaa kuntoutusta.

Vaikka aikuisten fyysisestä kuntoutuksesta pyritään karsimaan perusteettomasti ja ihmisen arjen onnistumasta miettimättä, on vielä huolestuttavampaa, ettei meille tarjota psyykkisen tuen palveluita lainkaan samassa suhteessa, kuin fyysisen. Esimerkiksi kun minä olin nuorempi ja kipuilin teininä vammasuhteeni ja identiteettini kanssa, ei kukaan tarjonnut minulle psykologin tapaamisia esimerkiksi sairaalakontrolleissa tai laitoskuntoutusjaksoilla. Niitä piti itse osata kysyä. Miten sitä osaisi vaatia, jos ei tiedä edes moisten mahdollisuuksien olemassaolosta?

Vamma tuo mukanaan paljon eroavaisuuksia suhteessa valtaväestöön kuuluvan elämään. Vaikka eroavaisuudet eivät välttämättä suoraan tarkoita haasteita, saattaa näiden poikkeavuuksien ymmärtäminen ja hyväksyminen tuntua etenkin teini-iässä ylitsepääsemättömiltä. Kehomme ei välttämättä toimi samalla tavalla kuin vammattoman. Jäykkyydet saattavat tuottaa suuria haasteita siirtymisissä. Se, etteivät aivojen käskyt mene kehossa perille turhauttaa. Lue lisää vammaisten kehosuhteesta.

Suuremmat paineet aiheuttaa kuitenkin sosiaalinen asema. Me joudumme taistelemaan perusoikeuksistamme, kuten kuljetuspalveluista ja henkilökohtaisesta avusta säännöllisesti. Lue byrokratian haasteista tästä ja tästä. Ennen kaikkea meitä kuitenkin haastavat yhteiskunnan oletukset siitä, millaisia vammaiset ovat. Joko meitä pidetään ihailtavina ja vahvoina, tai sitten passiivisina avuntarvitsijoina, joiden elämä on automaattisesti huonompaa, sillä emme pysty kaikkeen itse. Lähtökohtaisesti vammaisen elämä ei ole kuitenkaan sen huonompaa tai monimutkaisempaa kuin vammattoman, kunhan ympäristö ja palvelut toimivat, eivätkä sosiaaliset suhteet takerru rajoitteiden ympärille. Lue, miksi vahvaksi kehuminen ei välttämättä ole hyvä juttu. Vaikka esimerkiksi kaltaisellani syntymävammaisella ei ole kokemusta elämästä ilman rajoitteita, eikä sellaisen ajatteleminen edes tunnu realistiselta, on ristiriitainen suhde omaan kehoon ja yhteiskunnan aiheuttamat kompensoinnin tarpeet yhdessä kanssaihmisten olettamusten kanssa omiaan aiheuttamaan vammakriisin.

Kaikkien edellä mainittujen seikkojen tulisi olla jo selvä merkki siitä, että syntymävammaiset pitäisi ohjata psykologin juttusille viimeistään teini-iän kipuilujen alkaessa. Silloin kun sitä omaa kehoaan ja sen mahdollisia poikkeavuuksia alkaa hahmottamaan. Kun lapsen viattomuus ja asioiden vilpitön kohtaaminen alkaa karista niin omasta, kuin kanssaihmisen toiminnasta, ja ennakkoluulot ja asenteet näyttäytyvät. Kun yhteiskunnan instituutioiden toisinaan epäreilu suhtautuminen toimintakyvyn rajoitteita omaaviin alkaa hahmottua mieliin. Tarve psykologiseen tukeen näyttäytyy kuitenkin osin synkempänä, vielä jokseenkin vaiettuna, syynä.

Jotkin neurologisista sairauksista lisäävät alttiutta mielenterveysongelmiin. Esimerkiksi CP-vammaisilla on tutkimuksen mukaan taipumusta sairastua erilaisiin mielenterveyden häiriöihin, kuten masennukseen tai persoonallisuushäiriöihin. Teini-ikään asti menee yleensä hyvin, mutta oireet ilmenevät usein viimeistään 30 ikävuoden tienoilla, jos ovat ilmetäkseen. Nämä oireilut voitaisiin selittää mm. tyvitumakkeiden ja niihin liittyvien hermoratojen vaurioilla, mikäli eläinmalleista saatuja havaintoja katsotaan.

Ottaen huomioon, että osa vammaisten psyykkisestä oireiluista johtuu nimenomaan aivoissa tapahtuvista jutuista, eikä näin ollen ole pelkästään oman ajattelumme tai elinympäristömme aiheuttamaa, on erityisen tärkeää, että vammainen pääsisi purkamaan tunteitaan ja että kuntoutuksen osana nähtäisiin myös mieli. Vaikka terapiassa ei voidakaan mitään sille, mitä tapahtuu aivoissa rakenteellisella tasolla, osaisi ihminen ehkä käsitellä omaa oireiluaan rakentavammin ja löytää keinoja, joilla sitä saataisiin lievitettyä. Ehkä tiede osaisi ajan kanssa kehitellä tähän hoitoja. Ajatusmalleista ja kohtaamisista, sekä institutionaalisista ongelmista johtuvaan kipuiluun puhuminen taas olisi eittämättä suuri apu.

Ihminen on kehon ja mielen muodostama saumaton kokonaisuus. Jos toinen voi huonosti, se näkyy automaattisesti toisenkin oireiluna. Tämä tiedetään yhteiskunnassamme jo yleisellä tasolla. On korkea aika, että mielenterveyspalvelut otetaan voimakkaammin osaksi vammaisen kuntoutusta ja niiden hyöty siinä yhtälössä tunnistetaan.