Vammaisuus

Millainen on vammaisen suhde kosketukseen?

Jokainen meistä kaipaa läheisyyttä. Toiset kaipaavat sitä enemmän, toiset vähemmän. Osa meistä on erittäin tarkkoja siitä, kuka heitä saa esimerkiksi halata. Puolitutun tai tuntemattoman halaus saattaa aiheuttaa ahdistusta. Kosketus on silti jossain määrin ihmisen perustarve, vaikka olisikin vain vähän ihmisiä, joilta sen hyväksymme. Kosketus on nimittäin tapamme osoittaa välittämistä, ja tämän lisäksi se vapauttaa mielihyvähormonia. 

Joskus yön pimeinä tunteina aloin pohtia ystäväni kanssa, onko meidän vammaisten suhde kosketukseen edellä mainittujen seikkojen vuoksi erilainen, kuin vammattoman.  Vastaus ei ole yksinkertainen. Toki se on myös yksilöllinen, sillä vamma ei automaattisesti tarkoita samanlaista suhtautumista asioihin. Mitkä ovat omat mietteeni aiheesta? 

Olen ollut aina läheisyydenkaipuinen ihminen. Vaadin paljon huomiota heiltä, jotka ovat minulle läheisiä ja joiden kanssa minulla on hyvä olla. Huomaan heti, jos en ole esimerkiksi saanut halauksia vähään aikaan. Mielialani on matalalla, asioiden tekeminen tuntuu hankalalta. Kaikki tuntuu synkältä. Jos saan tiukan, lämpimän halauksen turvalliselta ja rakkaalta ihmiseltä, paranee mielialani välittömästi. Saan suunnatonta mielihyvää läheisyydestä silloin, kun se tulee oikealta ihmiseltä. Edellä mainittu on ainoa syy sille, miksi sosiaalinen eristäytyminen tuntuu toisinaan suunnattoman raskaalta.

Me vammaiset joudumme päästämään toisen ihmisen lähellemme päivittäin selvitäksemme erilaisista arkisista askareista. Emme välttämättä tunne häntä kovin hyvin. Vaikka tämä ilmiö on tuttu myös henkilökohtaisen avun käyttäjillä, korostuu se erityisesti asumisen palveluita käyttävillä. Silloin kun ovella saattaa olla uusi ihminen, lähes joka kerta. Emme välttämättä haluaisi päästää häntä lähellemme juuri sillä hetkellä. Haluaisimme ehkä vain erakoitua, tai ainakin pysyä ihmisistä hiukan kauempana. Joudumme olemaan kosketuksessa toisen ihmisen kanssa silloinkin, kun asia ei huvittaisi meitä lainkaan. Vaihtoehtoja ei ole, sillä emme voi pidättäytyä esimerkiksi siirtymisistä tai muista pakollisista asioista, joita tarvitsisimme. Siinä ei olisi järkeä, ja moinen pelleily heikentäisi elämänlaatuamme merkittävästi. Kompromisseja oman tilan suhteen on tehtävä. 

Varsinkin tämän sosiaalisen eristäytymisen aikana kuulee usein valitusta vammattomilta ihmisiltä ahdistuksesta siitä syystä että heitä ei ole koskettu moneen viikkoon. Olen muutaman kerran kuullut olevani onnekas, kun olen jonkinnäköisessä ihmiskontaktissa näinä aikoina. Kommentti sai pyörittelemään silmiäni. On täysin eri asia tulla avustetuksi, kuin tulla kosketuksi ystävän tai kumppanin toimesta. Läheisyys ja avustaminen ovat asioita, joiden aiheuttamia tunteita ei voi koskaan rinnastaa samankaltaisiksi. 

Joudun päästämään ihmisen lähelleni toisinaan silloinkin, kun en tahtoisi. Tai kun se ei olisi viisasta. Esimerkiksi nyt, vallitsevan maailmantilanteen vuoksi lähikontakteja tulisi välttää. Avustustilanteissa se ei ole mahdollista ja vaikka huolehdinkin hygieniasta sekä asianmukaisista suojavarusteista, turhauttaa tilanne toisinaan. Vaikka kosketus olisi välttämätöntä, siitä huolimatta se saattaa ahdistaa minua toisinaan normaalioloissakin.  En näytä sitä, sillä tiedän, ettei avustustoimissa ei ole muuta vaihtoehtoa. En osaa sanoa, mistä se varsinaisesti voisi johtua. Kenties siitä, että sosiaaliseen suhteeseen kuulumaton kosketus, kuten avustus, muistuttaa siitä, etten pysty kaikkeen itse. Vaikka olen monin tavoin sinut vammani kanssa, turhauttavat pienet asiat silti. Ja se on täysin ok. 

Koska tulen arjessani jollain tavalla kosketuksi vähän väliä, olen hyvin tarkka siitä, kenet päästän iholleni, kun se ei ole pakollista. Avustajat kun eivät ole ainoa ihmisryhmä, jonka kanssa joudun olemaan kontaktissa. Muita ovat esim. taksikuskit ja fysioterapeutit. 

Vaikka läheisyyttä kaipaan, en ota sitä vastaan keneltä tahansa. Olen huomannut vuosien saatossa, että olen tullut yhä krantummaksi. Se on hyvä. Se osoittaa kypsyyttä ja sitä, että olen enemmän sinut itseni kanssa kuin aiemmin. 

Joskus nuorempana toimin päinvastoin. Silloin olin valmis ottamaan läheisyyttä käytännössä keneltä tahansa. Ajattelin, että on aivan sama kuka minua esimerkiksi halaa, silittää tai muuten koskee. Kunhan se kosketus olisi joltain muulta kuin avustajalta, muistuttamassa siitä, että olen riippuvainen muista. Kunhan huomio olisi sitä, että olen ihminen, jolle halutaan osoittaa läheisyyttä. Eikä aina sitä, että olen vain avustettava, joka tarvitsee fyysistä tukea selvitäkseen. 

Ajatusmalli, jonka nuorena omasin, on varmasti monelle vammaiselle tuttu. Se on siitä huolimatta väärä. Oli kosketus minkälainen tahansa, viaton tai erilaisia taka-ajatuksia omaava, ei sitä pitäisi ottaa vastaan keneltä tahansa. Ainoastaan sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa on hyvä olla. 

Vammaiset saattavat myös pelätä vieraan ihmisen kosketusta jossain määrin. Karu fakta on se, että olemme jollain tavalla aina alakynnessä, jos joku päättää ylittää rajamme ja olla kuuntelematta sitä, että nyt ei tunnu hyvältä. Sen takia ehkä olemme muita varovaisempia siitä, kenet päästämme iholle.

Uskaltaisin sanoa, että vammaisen suhde kosketukseen on monimutkaisempi, kuin vammattoman ihmisen. Ainakin, jos hän ei ole kokenut asiaan liittyviä traumoja vaan omaa vain positiivisia kokemuksia siitä, että hän päästää jonkun iholleen. En sano, että vammaiset kokisivat välttämättä jotain epämiellyttävää kosketukseen liittyen. Olemme kuitenkin asteen suuremmassa riskissä siihen. Lisäksi meidän on päästettävä silloinkin ihminen ihollemme, silloinkin kun haluaisimme pysyä kaikesta kaukana ja olla yksin.

Jokaisen suhde kosketukseen, oli se laadultaan ja tarkoitusperiltään millainen tahansa, on yksilöllinen. Vammaiset, jotka tarvitsevat apua arkisissa toiminnoissaan ovat ihokontaktissa usein valtaväestöä enemmän eikä asian suhteen ole hirvittävästi valinnanvaraa. Tämä saattaa johtaa siihen, että olemme aavistuksen varautuneempia ja krantumpia sen suhteen, kenet päästämme ihollemme silloin, kun toimintamme ei ole siitä riippuvaista.

Lue myös:
Rajojen tunnistamisesta
Onko vammaisen suhde omaan kehoon erilainen kuin vammattoman?
Missä on vammaisten seksivalistus?
Jokaisella on oikeus omiin rajoihin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.