Viime aikoina olen käynyt paljon keskusteluja vammaisuuteen liittyen. Jostain syystä nyt on ollut pohdinnassa jokseenkin runsaasti se, kuinka suhtautua tuntemattomien “Ei vammaa tarvitse hävetä” -kommentteihin. Näihin kommentteihin johtaa yleensä se, että joku tuntematon kysyy vammaiselta hänen rajoitteistaan. Vammainen ei välttämättä tahdo puhua omasta terveydentilastaan, eikä hänen tarvitsekaan. Yksikään ihminen ei ole tilivelvollinen terveydentilastaan muille. Miksi yksityisyyden rajan pitäminen tuntuu olevan joillekin ihmiselle henkilökohtainen loukkaus? Miksi jotkut ihmiset olettavat, että heillä on oikeus tietää kaikesta kaikki? Miten näihin kommentteihin tulisi reagoida? Entäpä ne “Saanko rukoilla sun puolesta?” -kommentit, jotka aiheuttavat ainakin allekirjoittaneessa puistatuksen. Mistä nämä kommentit johtuvat?
Itselläni on tähän asiattomien ihmisten vaientamiseen yleensä ihan pätevät konstit, mutta kaikki eivät uskalla, tai osaa reagoida asioihin hyvin napakasti. Se on ihan ok. Jokainen toimii omalla tavallaan. Jotta nämä kommentit eivät menisi iholle, on selviytymiskeinot ja reagointitavat löydettävä.
Oma konstini on se, että kysyn vastavuoroisesti uteliaalta, että mitenkäs tuo oma terveys. Mikäli ihmisellä näkyy ulospäin joku terveyshaitta, kysyn kommentissani siitä, olettamatta tietenkään hänen vastaavan. Omalla kohdallani nämä ihmiset ovat yleensä ymmärtäneet ylittäneensä rajan. Kiikki eivät tosin omaa samanlaista tarvetta yksityisyyteen, ja silloin edessä saattaa olla massiivinen monologi terveyshistoriasta.
Toinen vaihtoehto, jolla kuittaan turhat utelut: “Jos asia kiinnostaa niin tilaa minulta luento tai tule luennolle”. Koulutettuna kokemuskouluttajana haluan puheenvuorostani palkkion. Ko. Puheenvuoroilla olen myös velvollinen kertomaan yleisöä kiinnostavista, yksityisistäkin asioista. Omat rajani muistaen tietenkin. Kaupassa tahi kaupungilla tilanne ei ole sama.
Yleensä ihmiset ovat joko häpeillen lähteneet nurkkiinsa, tai vastaavasti saattaneet sanoa minulle pahasti. Lähtökohtaisesti se ei minua haittaa, sillä yksittäisten ihmisten ohimenevät kommentit eivät tunnu missään. Ainoastaan silloin, jos ne osuvat arkaan paikkaan tai ne tulevat joltakin jonka lasken läheisekseni. Silloin sattuu. Lue “Nämä asiat sinun tulisi tietää vammaisuudesta.“
Toisinaan tämä random kadullakulkija on sanonut, että eihän sitä nyt omaa vammaansa tarvitse hävetä. En häpeäkään. En yleensä edes sitä mieti niin kauan kuin ympäristö, palvelut ja elämässäni pyörivät ihmiset ovat asioiden kanssa fine. Lue “Mitä vammaisuus tarkoittaa?” ja “Hetket, jolloin vammaisuutensa tajuaa”.
Miksi ajatellaan, että vamma hävettäisi? En osaa sanoa. Ehkä ajatellaan, että erilaisuudessa, jota vammaisuuskin on, on jotain, mitä pitäisi piilottaa. Ihmiset käyttäytyvät ja toimivat eri tavoilla ja ihmiset pitävät erilaisia asioita outoina. Ihmisellä saattaa olla erilainen uniikki tapa liikkua, vaikka ei fyysistä rajoitetta olisikaan. Miksi vamma olisi niin kummallinen asia? Etenkään tilanteissa, joissa kommunikaatio onnistuu joko apuvälineillä tai ilman, vailla erityisiä haasteita. Miksi vamma saatetaan niissäkin tilanteissa, joissa toista onnistutaan ymmärtämään täysin, nähdä uhkana?
Karu fakta on kuitenkin se, ettei omille rajoitteilleen voi yhtään mitään, vaikka kuinka toivoisin tai kääntyisin rukouksien puoleen. Ne ovat ja tulevat aina olemaan. Omaa toimintakykyä voi parantaa vain kuntoutuksella, mutta sekään ei ole reitti ihmeparanemiseen.
Palatakseni häpeän kysymykseen. Hävettääkö se, että tarvitsen apua? Toisinaan. Tai ei oikeastaan hävetä, vaan mietin, että mitäköhän se toinen minusta ajattelee, jos pyydän tässä tai tässä apua. Lähinnä siksi, että vastapuoli saattaa hämmentyä ja kiusaantua. Hävettääkö se, että omaa toimintaansa joutuu selittämään? Että esimerkiksi joutuu kieltäytymään illanvietosta, kun tajuaa ettei paikka olekaan esteetön? Ei, se ei hävetä. Ärsyttää vain, että yhteiskuntamme infrastruktuuri ei ole inklusiivinen vaan edelleen on paljon tiloja, joihin me apuvälineitä käyttävät emme pääse. Se ärsyttää.
Vammaisuuteen liittyy kyllä häpeää. Se liittyy lähinnä siihen, jos itsensä kanssa ei ole vielä sinut. Jos ei ole hyväksynyt toimintakykyään, rajoitteitaan ja haasteitaan. Jos on joutunut koulukiusatuksi tai on esimerkiksi opetettu siihen, että itsessä on jotain kummallista, tai vikaa. Lue: Sananen kiusaamisesta ja Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?
Ne eivät kuitenkaan johdu suoraan rajoitteista, vaan ympäristön antamista malleista, vääristä sellaisista. Eniten vammaan liittyy häpeää siinä mielessä, että minua ainakin nolottavat kanssaihmiset. He, jotka tulevat hyväntahtoisuuttaan ja tietämättömyyttään kyselemään täysin sopimattomia. He, jotka sanovat että kyllä sinä vielä tuosta parannut, jos rukoilet. Jokainen saa uskoa, mihin tahtoo. Sen sijaan tuollainen kommentti osoittaa, että rajoitteissa olisi jotain, mistä pitäisi pyrkiä pois. Ja myös sen, että uskossaan on jossain määrin höperöitynyt. Vaikka korkeampia voimia olisikin olemassa, miksi he olisivat antaneet ihmiselle rajoitteen, jos voisivat sen ottaa rukouksen voimalla pois? Mikä itu siinä on? Vai ajattelevatko nämä ihmiset, että rajoite on merkki entisen elämän synneistä, joista pääsee pois elämällä puhtoista elämää?
Vammaisuuden kohtaaminen ei vielä tänäkään päivänä ole hyvissä kantimissa ja näemme paljon eriarvoisuutta. Ihmisten suhtautuminen ahdistaa toisinaan ja aiheuttaa epävarmuutta itsestä. Kenenkään ei pitäisi hävetä asiaa, jolle ei voi mitään ja jonka voi kääntää voimavaraksi. Lue: 6 syytä, joiden vuoksi olen kiitollinen vammastani. Tämäkään ei tarkoita, etteikö huonoja päiviä voisi ja saisi olla.
Kuten olen aiemminkin sanonut, meidät vammaiset tulisi kohdata ennen kaikkea yksilöinä, persoonina. Sitä me olemme. Vamma on vain yksi ominaisuus, ei kuitenkaan hallitseva piirre. Jotta voisimme haaveilla oikeasti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, täytyy meidän kaikkien olla avoimempia ja avarakatseisempia.
