Vammainen kohtaa aivan valtavasti ennakkoluuloja arjessa. Milloin hänen pystyvyyttään selvitä arjestaan epäillään tai häntä säälitään. Toisinaan hänen potentiaaliaan esimerkiksi työntekijänä kyseenalaistetaan. Usein tuntuu, että vammaa joutuu viimeiseen asti peittelemään tai piilottelemaan. Sitten kun se paljastuu, saattaa mahdollinen yhteistyö tai työtarjous kaatua siihen.
Olen aiemmin puhunut siitä millaisen kuvan esimerkiksi media antaa vammaisuudesta. Kovin usein kerrotaan sankaritarinoita, sillä narratiivit suurista tragediat ja niiden kääntäminen voitoksi myy. Omalla tapaansa myös vammaisjärjestöt menevät mukaan tähän kerrontaan. Media puolestaan ottaa vamman esiin silloinkin, kun vammalla ei ole mitään tekemistä tilanteen tai itse uutisen kanssa. Voit lukea sankaritarinoista enemmän tästä.
Tällainen asettelu luo kuilua valtaväestön ja vähemmistön, meidän vammaisten välille. Vammaisuus nähdään pelottavana, kiehtovana ja epäilyttävänä – parhaimmillaan kaikkea tätä samaan aikaan. Miten vammaisuuteen voitaisiinkaan suhtautua normaalina, arkisena asiana, jos ympäristö vain korostaa sitä ja kokemus esimerkiksi lähipiiristä puuttuu?
Sillä, että joutuu koko ajan perustelemaan itseään ja pystyvyyttään eri tahoille, on valtavia vaikutuksia mielenterveyteen. Alkaa väkisinkin epäilemään itseään, kyseenalaistamaan ihmisarvoaan. Todisteluun väsyy ja tavallaan turtuu. Ehkä lakkaa yrittämästä. Saattaa kyseenalaistaa sen, kuka on ja kuinka hallitseva ominaisuus vamma on.
Lue: “Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?” sekä “Jatkuva esilläolo vammaisena – miltä se tuntuu?”
Vastaavasti rajoitteista saatetaan innostua. Siis siinä mielessä, että hommaa tai projektia tahdottaisiin lähteä viemään eteenpäin vamma edellä, asenteella: Katsokaa, kuinka hienoa, kun tuokin rajoitteistaan huolimatta tekee asiaa x! ” Vammaisuudella ”ratsastaminen” on väärin, ellei henkilö itse sitä tahdo. Useinkaan rajoitteilla ei itsessään olisi, tai tarvitsisi olla mitään tekemistä henkilön tuottaman sisällön kanssa. Erilaisuus saatetaan nähdä myyntivalttina. Sitähän se tavallaan onkin, mutta toisaalta se vahvistaa kuilua eri ihmisryhmien välillä.
Erilaisuudesta ja sen vaihtelevista aspekteista on tärkeä puhua. Musiikilla on helppo vaikuttaa ihmisten asenteisiin alitajuntaisesti. Sanoilla on helppo leikkiä niin, että ne osuvat suoraan sydämeen. Mikäli biisi koskettaa, jää sen sanomaa miettimään. Ehkä se muuttaa henkilön käytöstä tai suhtautumista. Teksteillä ja muulla taiteella on helppo tuoda rajoitteiden vaikutuksia ja omaa arkea napakasti ja vaihtelevasti esiin. Omaa sisältöään voi saada leviämään valtavasti. Kehittynyt teknologia mahdollistaa sen, että taiteellaan, oli se millaista tahansa, voi ottaa kantaa juuri haluamallaan tavalla, vaikka rajoite olisikin vakava.
Kirjoitan itse paljon vammaisuuteen liittyvistä asioista ja olen saanut teksteistäni kiitosta. Toivon, että näyttäytyisin ihmisten silmissä muunakin kuin vammaisvaikuttajana. Vaikuttajana, jolla vain sattuu olemaan rajoite. Vaikuttajana, jonka potentiaalia voisi valjastaa muuhunkin. Sydämeni sykähtelee “vammaperheen” asioidenkin ajamista voimakkaammin mielenterveysasioille ja tahtoisin panostaa niihin enemmän. Toistaiseksi porukkaa blogini puoleen vetävät kuitenkin enemmän invajutut.
Lyhykäisyydessään toivon, että kaikkien vammaisten tekijöiden ei tarvitsisi mennä vamma edellä. Toivon että tulevaisuudessa elämme maailmassa, jossa vaikkapa vammainen kynäilijä tai musiikintekijä voisi saada mainetta ja näkyvyyttä muutenkin kuin vammansa kautta. Että hän voisi tuottaa sisältöään juuri niistä lähtökohdista, mistä itse tahtoo. Oli se sitten vammaisuus, tai joku muu. Rajoite ei estä olemasta varteenotettava työntekijä tai sisällöntuottaja. Me itse tiedämme, mihin pystymme, ja mitkä aspektit rajoitteemme haastaa. Yhteiskunnan pitäisi nähdä meidät kokonaisuudessaan.
Tämä postaus sai inspiraationsa vammaisen musiikintekijän Niklas Sillanpään ja hänen tiiminsä yhteydenotosta. Välillemme heräsi keskustelua siitä, kuinka hän on joutunut kokemaan pystyvyytensä kyseenalaistamista. Kyseenalaistamista, joka on myös allekirjoittaneelle tuttua. He pyysivät minua yhteistyöhön. Lupasin arvostella blogissani Niklaksen loppuvuodesta ilmestyvän mm. mielenterveyden ja vammaisuuden eri aspekteja pohtivan levyn, sekä päivitellä somekanavissani hänen suurimmat kuulumisensa. Vielä en tiedä projektista paljoakaan, mutta pidän teidät ajan tasalla, kun jotain tapahtuu ja yhteistyömme varsinaisesti starttaa. Odotellessa voitte käydä kurkkaamassa YouTubesta Nikun Chanel ja Instagramin puolelta.
