Postauksen kuvissa oleva henkilöä on vaikea tunnistaa samaksi. Ymmärrän sen täysin. Niissä molemmissa on kuitenkin minä. Yhtä aitona ja yhtä todellisena. Niissä on selkeä ero. Ensimmäisessä kuvassa on arkitodellisuus. Näytän kuvassa omaan silmääni ihan uskomattoman väsyneeltä. Tukkani on yllättävän siististi, sillä harjasin sen, mitä en ole jaksanut tehdä ties kuinka pitkään aikaan. Mitäs sitä nyt moista tekemään, kun ei minnekään mene tai näe ketään. Onneksi alueen tuuli pitää huolen siitä, että hiuskuontaloni vastaa edes jotenkin arkiminän lookkia. Tältä minä näytin usein silloinkin, kun ennen koronahässäkkää raahauduin töihin asiakaspalveluun. Usein vaatteikseni tosin valikoituivat jotkut kaapin pohjalla viruneet treenivaatteet. Onneksi asiakaspalvelu ei tapahtunut kasvotusten, niin ei tarvinnut välittää miltä näytti. Panostin vain silloin, jos tiesin näkeväni ihmisiä ennen töitä tai niiden jälkeen. Tai jos minulla oli aikaa.
Toisessa kuvassa olen se, mitä haluaisin olla. Kasassa, huoliteltu ja näyttävä. Sellainen henkilö, joka tietää, mitä elämällään tekee. Näytän hyvinvoivalta ja tunnen oloni hyväksi. Kenties jopa kauniiksi ja halutuksi. Kameraan katsoessani ainakin vaikutan kokevani edellä kuvattuja tunteita. Monella saattaa olla tavoitevaatteita. Minulla on tavoitekuvia. Tuo henkilö tuossa kuvassa, hän minä tahdon olla valtaosan päivistä. Nyt oikeanpuoleisessa kuvassa oleva henkilö tuntuu lähinnä liveroolipelin hahmolta. Hahmolta, jonka maailmaan saatan upota aivan täysin, joka tuntuu ja ehkä onkin pelin hetkellä pelaajalleen todellinen. Jossain kohtaa arki kuitenkin iskee ankarana vasten kasvoja.
Jokainen minut tunteva tosin tietää, että suhtaudun aikaan, etenkin vapaaseen sellaiseen kysyen: “Mitä se on, jotain syötävääkö?” Kalenterini nimittäin on ollut kausittain aivan täyteen ammuttu erilaisia menoja ja projekteja siitä asti, kun pääsin lukiosta. Olen kohtalaisen varma, että tämä menohakuisuus johtuu pitkälti kompensoinnin tarpeesta, tai vastaavasti siitä, että minulla on varsin kummallisia tapoja diilata masennuksen kanssa. Osa niistä on hyvin haitallisia.
Olen tiennyt kamppailevani masennuksen kanssa vuosikausia. Olen puhunut siitä avoimesti täälläkin. Olen hokenut hokemasta päästyäni itselleni ja muille, että pärjään. “Minä jaksan. Minä pystyn.” Ottanut kalenteriini vielä enemmän hommia.
Muille sen sijaan olen jaksanut vähintään yhtä kauan toitottaa levon tärkeydestä. Siitä, kuinka hommia on ihan ok vähentää, jos tuntuu, etteivät akut ehdi latautua. Kieltäytyminen on ok silloinkin, kun joku tahtoisi luottaa osaamiseesi ja pystyvyyteesi, antaa vastuuta. Uskokaa huvikseni, tiedän tasan tarkkaan, kuinka hankalaa näistä tarjouksista kieltäytyminen on. Miksi kuitenkin uskoin olevani yli-ihminen ja etteivät muille antamani ohjeet pätisi myös minuun itseeni?
25.5. todellisuus iski vastaan. Edeltävänä viikonloppuna olin hajonnut aivan täysin. Olin saanut liudan paniikkikohtauksia, joista suurimman osan olin saanut peitettyä esimerkiksi asunnollani olleilta avustajilta ja vaikuttanut vaan stressaantuneelta. En kuitenkaan kaikkia. Jäädessäni yksin sain lisää kohtauksia, jotka eivät antaneet minun levätä lainkaan. Jos nukuin, se oli hyvin katkonaista ja painajaisten täyttämää. Heräsin useampaan otteeseen omaan itkuuni.
Kroppani ja mieleni ovat olleet koko kevään aivan hajalla ja rikki. Voimakkaat kivut ovat olleet osana jokapäiväistä arkeani ja olen itkenyt itseni uneen, mikäli olen pystynyt edes nukkumaan. Pienikin sosiaalinen kanssakäyminen, ellei se sitten ole ollut hyvin läheisen ihmisen kanssa, on aiheuttanut minulle suuren suurta ahdistusta. Vallinnut koronatilanne on pahentanut sitä huomattavasti, ja nyt joudun henkisesti valmistautumaan näihin asioihin kahta kauheammin. Silti on hyvin todennäköistä, että päädyn perumaan menon. Johtuuko se siitä, että pelkään tai tiedän tilanteen olevan kuormittava, vai siitä, etten halua huolestuttaa ystäviäni? Kenties molemmista.
Vaikka olin ollut ihan rikki koko kevään ja etenkin viimeisen reilun kuukauden, sairasloman pyytäminen nolotti minua silti valtavasti. Ihan kuin antaisin periksi ja näyttäisin heikkouteni, vaikka kyse ei ole siitä. Ilman viime viikonloppua olisin kuitenkin mitä luultavimmin perunut lääkäriajan ja hokenut itselleni jaksamisen mantraa. Luultavasti niin pitkään, että olisin haudassa.
Olen päätöiden lisäksi tehnyt sivutöitä, pitänyt blogia ja lukenut neljään pääsykokeeseen, joista kahdet olivat viime viikolla ja kahdet tällä viikolla. Kaksi näistä kokeista tulivat yllätyksenä lyhyellä varoitusajalla ja sisälsivät tehtäviä, jotka vaativat minulta valtavasti voimaa. Pahimmassa tapauksessa osan näistä tehtävistä jouduin palauttamaan ennen varsinaista pääsykoetta. Tähän en tosiaan ollut varautunut, joten hermoni ovat olleet todella riekaleina viimeiset viikot.
Kaiken henkilökohtaisen haastavuuden lisäksi koronakevät on pistänyt koko pakan uusiksi. Epätietoisuus erilaisista avustajiini ja suojautumiseen liittyvistä seikoista on aiheuttanut valtavaa stressiä pääkopalle, joka ei voi hyvin. Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joista oikeastaan kaikki tietävät vain hippusia. Hyvinvointini, niin henkinen kuin fyysinen, on paljon huonommassa kunnossa kuin annan ymmärtää. Silti jaksoin treenata, jaksoin tehdä asioita. Fyysisestä kunnosta jaksan pitää yhä huolta, mutta muuten kaiken aloittaminen vaatii ponnisteluja. Ymmärsin, että tarvitsin myös aikaa levolle. Sen, että joku pakottaa minut tauolle ja ottamaan aikaa vain olemiselle. Viikonloppu teki sen minulle varsin selväksi. Nyt, tänään torstaina, postauksen julkaisuhetkellä, kun olen saanut viimeisenkin pääsykokeen taputeltua, siihen tulee ehkä mahdollisuuskin. Olen väsynyt kuin mikä, mutta kevään suurin ponnistus päättyi juuri.
Ensimmäistä kertaa elämässäni hain maanantain sairaslomaa uupumuksen vuoksi. Sain burnoutin 2015 sen jälkeen kun luin kolmea eri opintolinjaa samaan aikaan. Silloin minut pakotti pysähtymään suuri leikkaus ja sain purettua kaiken turhautumiseni treenaamiseen, mutta muuten minun piti vain levätä. En voinut tehdä muuta, tai mennä mihinkään. Varsinaisesti pääkopan takia ei sairaslomalle siis tarvinnut tuolloin jäädä, vaikka se olisikin ehkä ollut aiheellista. Sen jälkeen olen painanut taas täysillä menemään, kuin huomista ei olisi. Olen ollut pysähtymättä, sillä olen pelännyt toimettomuutta ja ajatuksiani.
Nyt minulla on muutama viikko sairaslomaa, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on pääsykokeiden jälkeisen viikon aikana oikeasti aikaa. Mitä sillä teen? Osaanko levätä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Auttaako sairasloma? Toivottavasti. Tämän ajan pyrin kuitenkin käyttämään siihen, että löytäisin taas pieniä ilonaiheita, kun ei ole jatkuvaa ulkoista painetta tehdä jotain jotain. Lisäksi toivon, että alkaisimme kehoni kanssa tehdä jälleen yhteistyötä.
Haluan sanoa jokaiselle, joka kamppailee saman ongelman kanssa kuin minä: Vaikka sairasloman hakeminen tuntuu haastavalta, ei kannata odottaa, että seinä tulee vastaan. Kannattaa hakea apua jo silloin, kun siltä alkaa ensimmäisen kerran tuntua. Pieni tauko arjesta, pieni lepohetki, se on täysin sallittu. Et ole arvokas yhteiskunnalle, itsestäsi puhumattakaan, jos olet aivan rikki. On tärkeää, että voit hyvin. Aina ei tarvitse ylisuorittaa.
Sairaslomasta huolimatta blogi tulee edelleen päivittymään, sillä omasta vapaasta tahdosta syntyvät kirjoitushommat eivät kuormita mielenterveyttä, vaan ennemminkin antavat voimaa.
Vaikka postaus saattaakin vaikuttaa synkältä, ei syytä huoleen. En ole häviämässä mihinkään, eikä minulla sinänsä ole hätää. Olen vain hyvin väsynyt ja loppu juuri nyt. Haluan vain rehellisesti kertoa, missä oikeasti mennään, paljastamatta liikoja. Mahdollisesta ahdistuvuudestaan huolimatta, postauksen on tarkoitus toimia myös kannustimena heille, jotka tarvitsevat tauon. Se on ihan okei.
