”Et sä näytä vammaselta”. Kuulen tuon kommentin yllättävän usein. Varsinkin tilanteissa, joissa henkilö on tutustunut minuun tai tekemisiini sosiaalisen median kautta. On tietoinen valinta, että likikään kaikissa kuvissa pyörätuolini ei suoraan näy. En minä sitä missään piilottele. Haluan kuitenkin ottaa kuvia myös muissa lokaatioissani, eihän elämänikään ole pelkkää pyörätuolia. Kuvavalinnoilla tahdon tuoda tätä todellisuutta esiin heille, joilta puuttuu omakohtainen kokemus aiheesta.
Vieraiden kommentti häiritsee minua hyvin paljon. Miltä vammaisen sitten pitäisi näyttää? Pitäisikö meillä olla joku yhtenäinen kulttivaatetus? Pitäisikö otsaamme olla tatuoitu sana “vammainen”, jos toiminnalliset haasteemme eivät näy ulospäin? Mistä vammainen pitäisi tunnistaa lajinsa edustajaksi?
Miksi en voisi vammaisena poseerata näin? Kuvasta ja stailauksesta vastasi Aliisa Talonen
Usein törmään ajatukseen, että vammaisen tunnistaa liikkumisen tai kommunikaation apuvälineistään. Asia ei ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Me olemme yksilöitä, tuen tarpeemme myös. Osa käyttää liikkumiseen apuvälineitä vain pitkillä matkoilla. Osa vain ulkona. Toiset eivät tarvitse liikkumiseensa ollenkaan apuvälineitä. Joillekin se, milloin apuvälineitä tarvitaan, on hyvin kausittaista. Toimintakyky voi vaihdella vammasta tai rajoitteesta riippuen hyvinkin rajusti.
Vammattomat, ehkä jopa jotkut kanssainvat ajattelevat, että henkilö, joka ei tarvitse elämässään apuvälineitä, olisi jotenkin “huono “ vammainen. Näinhän ei ole.Mistä nämä olettamukset johtuvat? Stereotypioista, joita media meille suoltaa, olettaisin. Lisäksi ne ajatusmallit ja toimintatavat, joita opimme läheisiltämme vaikuttavat siihen, miten näemme jonkun tietyn ihmisryhmän ja mitä piirteitä liitämme heihin. Tämä aiheuttaa sen, että he, joilla on esimerkiksi näkymätön vamma tai sairaus joutuvat tappelemaan saamastaan avusta ehkä asteen enemmän kuin he, joiden toimintarajoite näkyy selvästi ulospäin.
Pahimmillaan näkymättömän ominaisuuden kanssa elävää henkilöä väitetään valehtelijaksi. Tämä saattaa pahimmillaan aiheuttaa identiteettikriisiä ja kuulumattomuutta, etenkin jos rajoitteiden kanssa vasta opettelee elämään. Sen takia on erittäin tärkeää miettiä, miten toisiin suhtautuu ja ennen kaikkea, mitä lausuu ääneen.
Jos vammainen, joka tarvitsee apuvälineitä, esiintyy kuvissa ilman pyörätuolia, se saattaa tuntua vammattomasta valehtelulta. Sekään asia ei ole niin. Vamma saattaa tulla heille yllätyksenä ja he voivat tuntea olonsa huijatuksi. En itse koskaan väitä olevani vammaton. Kerron toiminnallisista haasteistani viimeistään siinä kohtaa, kun minun pitäisi joko a) tavata henkilö tai b) tehdä hänen kanssaan yhteistyötä.
Vammani ei vaikuta ulkoiseen habitukseeni tai pätevyyteni tehdä sellaisia asioita, joita kerron tekeväni / haluan realistisesti tehdä. Miksi minun pitäisi siis tuoda vammaani korostetusti esiin esimerkiksi jokaisessa kuvassa tai ylipäätään arjessa?
Miksi apuvälineissä oleva tai esiintyvä olisi muita aidompi vammainen? Kuvasta ja stailauksesta vastasi Riikka Iivonen
Vammojen kirjo on suunnattoman laaja. Tämä tarkoittaa sitä, että saman ylädiagnoosin omaava henkilö voi omata aivan toisenlaisen toimintakyvyn kuin vammasisarensa – tai veljensä. Toinen saattaa tarvita apua hyvin monessa asiassa, toinen taas tarjota apua toiselle invalle, kunhan hän ei tarvitse apua raskaissa nostoissa. Henkilö itse tietää omaavansa rajoitteen, mutta häntä ei ehkä yhteiskunnan tasolla mielletä lainkaan avuntarvitsijoiksi.
Vamma mielletään usein fyysiseksi, tai henkiseen kehitykseen vaikuttavaksi piirteeksi tai ominaisuudeksi. Tämä kuva on turhan kapea. On otettava huomioon, että ihminen voi kokea olevansa vammautunut tai vammainen, vaikkei sujahtaisikaan kumpaankaan määritelmään. On otettava huomioon, että vakava ja etenkin hoitamaton mielenterveyden sairaus voi viedä valtavan määrän ihmisen henkistä hyvinvointia ja vaatii veronsa myös keholta.
Vaikka vamma olisi fyysinen ja näkyisi ulospäin, se ei tarkoita, että vammainen näyttäisi joltain tietyltä. Kuten olen postauksessani oman tyylin toteuttamisesta todennut, jokainen meistä, oli vammaa tai ei, voi pukeutua juuri sillä tavoin kuin itse haluaa. Ulkoisen habituksen ei tarvitse osoittaa johonkin tiettyyn vähemmistöön kuulumista, eikä se esimerkiksi vammaisuudessa olisi edes mahdollista. Paitsi juuri apuvälineiden kautta ja ehkä sen, jos joku kehittelisi meille sen yhteisen “kulttimaisen” tyylin.
Pukeutuminen ei ole kannanotto, ainakaan automaattinen sellainen. Vaatteilla voi kapinoida ja leikitellä, mutta se ei tarkoita, että pukeutuessaan tai poseeratessaan tiettyyn tyyliin, vammainen tahtoisi automaattisesti osoittaa, että invakin pystyy asiaan x. Se voi olla osasyy, mutta pääsyy on ehdottomasti siinä, että tyyli miellyttää omaa silmää. Itse esimerkiksi koen, että voin esimerkilläni rikkoa oletuksia vammaisuudesta ja siitä, millaiselta me näytämme. Pääpointti kuitenkin on siinä, että goottityyli miellyttää silmääni.
Vammaiset eivät näytä samalta. Toiminnalliset haasteemme eivät ilmene samalla tavoin. Kaikki vammat eivät näy ulospäin, ainakaan lyhyellä vilkaisulla. Se, näkyykö erilaisuus tavalla tai toisella ulospäin vai ei, ei tee toisesta invasta vähemmän “aitoa” kuin toisesta. Ajattelemattomat kommentit suivaannuttavat. Pahimmillaan ne aiheuttavat epävarmuutta. Mutta ennen kaikkea ne kertovat ennakkoluuloista, joita vastaan on taisteltava.
Lue myös:
Voiko vammainen olla naisellinen?
Vammaisuus ≠ samanlaisuus
