Yleensä, kun puhutaan kaapista, ajatellaan nimenomaan seksuaalisen suuntautumisen kaappia. Noita komeroita on kuitenkin huomattavasti enemmän. Niitä on erikokoisia ja muotoisia. Toisille ne toimivat osin myös turvapaikkana, toisia ne pelkästään ahdistavat. Millaisten asioiden ympärille ne voivat rakentua ja miten niitä voidaan purkaa?
Vammaista ei useinkaan pidetä seksuaalisena olentona. Meidät yritetään kasvattaa puutarhatontuiksi, eli vailla seksuaalisuutta, sukupuolta ja ikää. Vaikka perheemme ei niin tekisikään, yhteiskunnan asenteet saattavat vähintäänkin alitajuisesti tehdä niin. Asiaa ei auta se, että ainakin allekirjoittaneen nuoruudessa vammaisten seksivalistus oli olematonta. Lue aiheesta tästä.
Me invat joudumme siis tulemaan kaapista sen suhteen, että meitäkin panettaa, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Rajoitteet kun eivät vie haluja mihinkään. Seksikaappi ei kuitenkaan ole ainoa, josta joudumme tulemaan ryminällä ulos. Ei alkuunkaan. Kaappeja kun on paljon muitakin. Jos kuuluu esimerkiksi seksuaali– tai sukupuolivähemmistöön, on se taas yksi piilo. Ihmisellä kun on usein tapana tehdä päätelmiä ihmisestä vain sen takia, miltä hän näyttää. Naiseksi ja mieheksi olettamisen kohdalla tämä on ymmärrettävää, onhan yhteiskunta rakentunut niin, että jaottelu kahteen sukupuoleen ulkonäön perusteella on luontaista. Oletukset voivat osua oikeaan, mutta myös pahasti väärään ja tehdä hallaa. Se, mitä näemme, ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan ihminen voi tuntea mielessään toisin. Suuntautumista ei puolestaan näe mitenkään ulospäin.
Ikävä on sekin tilanne, jos henkilö joutuu tulemaan kaapista vammansa kanssa. Ihmisillä kun on jokin alitajuntainen käsitys siitä, miltä ”oikea” vammainen näyttää ja mihin hän kykenee. Jos ihminen ei täytä näitä raameja, ei häntä mielletä ko. ryhmään kuuluvaksi. Tästä on tulossa oma postauksensa ke, niin en mene aiheeseen tämän enempää.
Jatkuva kaapissa oleminen ja itsensä todistelu väsyttää, oli rajoitteita tai ei. Pahimmassa tapauksessa sitä ikään kuin jämähtää kaappiin niissäkin tilanteissa, joissa pelkoa esimerkiksi hylkäämisestä ei ole. Sitä ei vain jaksa selittää ihmisille itseään jatkuvasti. Eikä niin tarvitsekaan tehdä. Pahimmassa tapauksessa jokin osa itseä saattaa vain jäädä toteutumatta, kun se lakaistaan maton alle. Se vaikuttaa mielenterveyteen.
Miten vammaisten elämää voitaisiin tällä aspektilla helpottaa tai yksinkertaistaa? Vastaus on yksinkertainen. Kuten olen aiemminkin sanonut, kokemustoiminnalla, eli sillä, että joku jolla on omakohtaista kokemusta aiheesta, käy puhumassa eri tahoille. Se auttaa paitsi heitä, joilla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta x, laajentamaan perspektiiviään, mutta toimii myös vertaistukena heille, jotka elävät samojen kysymysten, haasteiden ja asioiden äärellä.
Vielä tärkeämpi rooli kaappien purkamisessa on ammattilaisilla. Kukaan ei voi tietää kaikkea, eikä sellaista voisikaan odottaa yhdeltä ihmiseltä. Ammattilaisetkin ovat ihmisiä ja tekevät virheitä mm. termistön suhteen. Tietämätön saa olla, mutta sen suhteen pitää olla rehellinen, eikä esittää tietävänsä kaikkea kanssa.
Ammattilaisen ei tule tehdä olettamuksia asiakkaastaan tämän ulkonäön tai kertomien perusteella. Näitä olettamuksia saattaa tulla mieleen, mutta ne voi pitää omana tietonaan ja antaa ihmiselle tilaa kertoa tarinaansa omin sanoin. On tärkeää, ettei neuvoja yritä asettaa vastapuolta johonkin muottiin, tai vastaavasti vahingossa syöttää ajatuksia hänen päähänsä. Itseäni ja tarvettani e-pillereihin kyseenalaistettiin seurustellessani miehen kanssa, sillä olen vammainen.
Seksuaalineuvojan, -terapeutin tai muun vastaavan on tärkeä kuunnella häntä, joka hänelle uskoutuu. Hänen sanomisiaan ei saa vähätellä tai kyseenalaistaa. Sen sijaan hänelle täytyy, etenkin silloin, jos hänellä on hukassa oleva tai epävarma olo, antaa työkaluja tilanteesta selviämiseen. Pyrkiä löytämään syitä siihen, miksi tilanne on ahdistava tai ainakin tuntuu siltä, sekä ratkaisuja siihen. Hänelle voi tarjota myös vaihtoehtoista kulmaa: ”Oletko kokeillut miettiä asiaa tältä kannalta?”
Monelle sateenkaarinuorelle kynnys kertoa omasta sukupuolesta tai suuntautumisesta lähipiirille on korkea. Usein pelko ja jännitys osoittautuvat turhaksi, mutta ihan liian usein pelko osoittautuu aiheelliseksi ja suhde muuttuu. Pahimmassa tapauksessa nuori hylätään. Niin ei pitäisi koskaan käydä. Minua ei hylätty, mutta sateenkaarevuuttani kuitenkin kyseenalaistettiin rajusti, sillä olin aiemmin tuonut kotiin vain miehiä.
Ammattilaisen tulisi auttaa nuorta löytämään keinot, joilla hänen olisi helppo kertoa vanhemmilleen asiasta. Vanhempien taas tulisi ammattilaisen avulla löytää tapa tukea ja ymmärtää nuorta. Tarvittaessa, jos vanhemmat ovat halukkaita aiheeseen tutustumaan, pitäisi heillä olla ammattilaisten suunnittelemaa materiaalia ja tietoa helposti saatavilla. Jos he kokevat siis, että ymmärtääkseen paremmin, heidän tulisi tietää asiasta enemmän tieteellisemmästä näkökulmasta.
Maalaisjärkikin sanoo, että kun saa olla oma itsensä, elämänlaatu paranee. Asian tärkeyden korostamiseksi ja sateenkaarevien asemaa parantaakseen aiheesta on tehty myös tutkimusta.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston teettämä tutkimus osoittaa, että omasta kehodysforiastaan ja identiteetistään on tärkeää puhua. Kun asian kanssa uskaltaa tulla kaapista, pääsee mitä todennäköisemmin hoitoihin, jotka auttavat dysforian vähenemistä. Näin ollen oma identiteetti vahvistuu. Tutkimus on merkittävä myös siinä mielessä, että valtaosa sen vastaajista koki sukupuoli-identiteettinsä pysyväksi, eli kyse ei ole epävarmuudesta tai vaiheesta.
Vaikka varsinkaan suuntautumiskaapista tuleminen ei muuta ihmistä millään tasolla, saattaa se silti olla läheisille kova paikka. Vaikka se ei suoraan heidän elämäänsä kosketakaan. Olisi tärkeää, että läheiset ohjataan tarvittaessa vertaistarinoiden ääreen. Kyllä, netti on niitä pullollaan, mutta kaikki eivät jaksa niitä etsiä tai päätyvät vain negatiivisten ääreen.
Yhteiskunnan taas olisi aika päästä eroon heteronormatiivisesta kerronnastaan, jotta jokaiseen asiaan ei saataisi kaappia. Esimerkiksi eri sukupuoliin ja joihinkin tapoihin ilmentää niitä, voitaisiin tutustua viihteen kautta. Ei niin, että vaikkapa transtaustan omaava henkilö on hirvittävän koominen tämän ominaisuuden vuoksi, vaan ennemmin sillä tavoin, että sarjassa on hahmo, jonka juttu sattuu olemaan x, niin ja hän on trans. Jos eri sukupuolista yms. kertovaa kuvastoa näytettäisiin populaarikulttuurin keinoin, ei se olisi ihmisille niin vieras ja kummallinen asia.
Toisaalta myös medialla on näissä asioissa suuri rooli. On tärkeää kiinnittää huomioita siihen miten ja millä termeillä asioista kertoo. Vielä tärkeämpää on kuitenkin pysähtyä miettimään, millaisia narratiiveja halutaan kertoa ja mitä asioita korostaa? Hankaluuksista on tärkeä kertoa, jotta epäkohdat näkevät päivänvalon, mutta toisaalta myös hyvistä asioista on kirjoitettava.
Kaappeja on monenlaisia. Ne rakentuvat ennakkoluuloista, epätietoisuuksista ja peloista, joko yksilön itsensä, hänen lähipiirinsä tai laajemman yhteisön tasolla. Kaapit ahdistavat, mutta ne voivat toimia myös osittaisina turvapaikkoina. Niiden purkaminen on tärkeää, jotta jokainen voisi elää elämäänsä itsenään, mahdollisimman kokonaisena ja hyvinvoivana. Purkamisessa meillä jokaisella on tehtävämme ja roolimme.
Jos kiinnostaa kuulla minun ja ystäväni Savun pohdintoja siitä, miten olla hyvä sateenkaareva vammainen ja tähän liittyvistä ongelmakohdista, ota seurantaan Aspa Säätiön @voimaaseksuaalisuudesta IG-tili, jossa pidämme liven näistä aiheista ke 3.6 klo 18
Postaus on kirjoitettu itsensä bi / – panseksuaaliksi luokittelevan cis-naisen näkökulmasta, joten henkilökohtaista kokemusta sukupuolivähemmistöön kuulumisesta ei ole.
Lue myös:
Mietteitä seksiin liittyvistä kommunikaation apuvälineistä ja SelkoSeks-hankkeesta
Sinulle, seksuaalisuuteni
