Käynnissä oleva vuosi on ollut minulle sisällöntuottajana varsin hämmentävää aikaa. Blogini on saanut paljon enemmän huomiota suhteessa viime vuoteen ja olen päässyt tekemään aivan mahtavia yhteistöitä. Olen oppinut itsestäni kirjoittajana ja tekijänä paljon. Olen saanut teksteistäni paljon positiivista palautetta, jos en suoraan niin välillisesti. Se on auttanut minua jatkamaan rustaamista silloin, kun pohdin, onko missään mitään järkeä, kirjoittamisen saralla siis. Eniten pohdin, että kiinnostaako ketään. Vaikka vuosi 2020 on ollut tähän asti maailmanlaajuisestikin varsin kurja ja henkilökohtaisesti aivan takamuksesta, on se näin vaikuttajan näkökulmasta antanut paljon. Mitkä ovat olleet minulle merkittävimmät jutut tänä vuonna ja miksi? Toisaalta, millä koen olevan yhteiskunnallisella tasolla suurin vaikutus suhteessa muuhun, vähemmän tärkeäksi näkemääni sisältöön?
Ensimmäisenä haluaisin mainita Sinulle-sarjani. Aloitin kyseisen juttusarjan jo viime vuonna mutta kuluneen vuoden alkupuoliskolla se on saanut paljon tekstejä jatkokseen. Ne ovat saaneet osakseen myös merkittävää huomiota. Luulen tämän johtuvan siitä, että kirjeissä menen erittäin syvälle omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Olen lukijalle niin sanotusti paljaana. Kirjeissä kerron rehellisesti suhteestani kulloinkin käsittelemääni aiheeseen. Osa aiheista on ollut tuskallisia. Olen painellut kipukohtiani ja kutsunut lukijan mukaan tälle matkalle. Ne ovat olleet myös itselleni terapeuttisia, sillä olen joutunut tutkailemaan omaa ajatusmaailmaani aiempaa voimakkaammin. Olen saanut oivalluksia, jotka ovat muovanneet käsitystäni minusta itsestäni. Kaikki niistä eivät ole olleet positiivisia oivalluksia. Tekstit ovat kuitenkin olleet itsereflektiota parhaimmillaan ja olen iloinen, jos rustailuni ovat antaneet ja tulevat antamaan jollekin voimaa.
Erityisen paljon huomiota sai myös ko. juttusarjan tuorein osa Sinulle, joka olet joskus karttanut vammaista.Sen herättämä kiinnostus kertoo, että vammaisuuden kohtaamiseen liittyy yhä jännitystä. Se osoittaa, että näistä aiheista on tärkeä puhua, vaikka osalle kirjeessä mainitsemani asiat voivatkin tuntua itsestäänselvyyksiltä.
Toisena tahtoisin mainita vammaisuuden kohtaamiseen ja siihen liittyvien ennakkoluulojen purkamiseen keskittyvän neljän koplan: ”Nämä asiat sinun tulisi tietää vammaisuudesta”, ”Mitä vammaisuus tarkoittaa?” ”Hetket jolloin vammaisuutensa tajuaa”, sekä ”´Et sä näytä vammaiselta!´”. Puhun aina siitä, kuinka vammaista ei tarvitse kohdata yhtään eri tavalla, kuin ketä tahansa muutakaan. Tässä mainitsemani postauksien saamat katselukerrat kuitenkin kertovat, että kanssaihmisillä on vahvoja ennakkoluuloja meitä invoja kohtaan. Se toisaalta kielii siitäkin, että vaikka koemme jokainen vammamme eri tavalla, on olemassa jotain yhdistäviä kokemuksia. Esimerkiksi se, ettei rajoitteitaan mieti jatkuvasti, voi olla voimauttavaa. Toisaalta taas se, että kohtaa jatkuvia ennakko-oletuksia ja mahdollisesti myös vähättelyä, vie voimia.
Lähtökohtaisesti allekirjoittanutta ahdistaa kirjoittaa vammaisuuden kohtaamasta eriarvoisuudesta, vaikka teenkin sitä paljon. Pelkään kuitenkin, että näistä asioista kirjoittaminen voi mahdollisesti lisätä kuilua vammattomien ja vammaisten välille jollain kierolla tavalla. ”Miksi kirjoittaa jostain, johon ei tarvitsisi suhtautua jollain tavalla poikkeavasti, hyvässä tai pahassa?”
Asiat, jotka toivoisin jokaisen avustajana toimivan oppivan, on heittämällä yksi katsotuimmista postauksistani koskaan. En oikeastaan ihmettele sitä. Paitsi, että henkilökohtainen apu koskettaa jokaista vammaista, olivat tekstissäni mainitsevat asiat yleisiä. Siitäkin huolimatta pohdin asioita kirjoituksessa oman kokemukseni kautta. Avustajille osoitan kirjoituksessa lämpöä ja kiitosta, mutta myös muistutan, että työssä mahdollistetaan vammaisen ihmisen itsenäisempi, omannäköinen elämä. Työ ei kuitenkaan saa mennä työntekijöiden oman hyvinvoinnin yläpuolelle tärkeysjärjestyksessä. Asia, josta muistutan omaa apukäsijoukkoani säännöllisesti. Uskon vahvasti, että tämän tekstin suosio johtuu siitä, että se toimii ohjenuorana niin uudelle tekijälle kuin kokeneelle konkarillekin.
Etenkin tänä keväänä olen puhunut paljon seksistä ja seksuaalisuudesta. Vaikka aihe on intiimi, ei sen tulisi missään nimessä olla tabu. Sitä se kuitenkin on, sillä monen vammaisen seksuaalioikeudet eivät toteudu ja siitä kertovat omaa kieltään esimerkiksi avusteista seksiä käsittelevän postauksen, vammaisuuden fetisointiin takertuvan julkaisun, sekä vammaisten seksivalistuksen puutteen esiin nostavan tekstin saama julkisuus ja huomio. Jos puhe seksuaalisuuden monimuotoisuudesta on muutenkin lapsenkengissä, on se vammaisilla olematonta. Sen pitäisi muuttua. Jokaisella on oikeus haluta ja tulla halutuksi, tutustua omaan kehoonsa ja siihen, mikä tuntuu hyvältä.
Vaikka vammaisten seksuaalisuutta pohtiessani puhunkin pitkälti yleisnäkökulmasta ja vain höystän omilla kokemuksillani, pelotti se silti. Luonko liikaa kuilua vammattomien ja vammaisten välille nostamalla asioita esiin? Olenko liian kärkäs? Vaarannanko omaa tulevaisuuttani jollain tasolla identifioitumalla nykyään vahvasti seksipositiiviseksi vaikuttajaksi? Vai tarjoutuisiko siitä minulle mahdollisesti aivan uudenlaisia tilaisuuksia? Toisaalta seksipositiivinen vaikuttaminen on antanut minulle myös työkaluja työstää omaa rikkinäisyyttäni asian suhteen. Mitä seksi – ja kehopositiivinen vaikuttaminen ovat minulle?
Hyvää elämää pohtiva postaus syntyi itseasiassa täytetekstiksi. Sisältöä täytyi keksiä, mutta aivoni olivat jumissa. Minulla oli niin sanottu kirjoittajan blokki. Olin, kuten olen tälläkin hetkellä, elämäni kanssa jokseenkin hukassa. Tuntui, ettei elämässäni ole mitään merkityksellistä tai suuntaa. Niinpä tahdoin palauttaa itseni ns. perusasioiden äärelle. Muistuttaa itseäni siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja mihin se energia kannattaa keskittää. Muistuttaa itseäni siitä, että vaikka juuri sillä hetkellä hajosinkin henkisesti mm. kehoni kiukutteluun, olen silti saanut elää ihan helvetin hyvää elämää, vammastanikin huolimatta ja osittain sen ansiosta. Moni asia on kiinni siitä, miten ne itse pyrkii näkemään. Tämän halusin muistuttaa paitsi itselleni, myös muille erinäisten asioiden kanssa kipuileville. Vaikka itsestäni tuntui ajoittain, että tekstin punainen lanka on hyvin hatara, eivätkä pointit välity tarpeeksi selkeästi, olen myös saanut rustauksestani paljon kehuja. Esimerkiksi sen, että tapa, jolla lopetin tekstin, on saanut lukijoita kyyneliin.
Seis sankaritarinoille on oiva esimerkki siitä, mitä turhautumisesta voi syntyä jos / kun se kanavoidaan oikein. Turhauduin siihen, millaisia narratiiveja media nostaa meistä invoista esiin. Miksi meidät nähdään aina harmaan kiven läpi pusertavina sankareina? Millä tavoin se vaikuttaa siihen, miten kanssaihmiset meidät kohtaavat? Mitä asialle on tehtävissä? Tässä postauksessa haastan tavallaan myös vammaisjärjestöjen toimintamallit. Odotin saavani lokaa niskaan, sillä vaikka pyrinkin muotoilemaan sanani nätisti, en niitä myöskään säästellyt. Loan sijaan sain ainoastaan positiivista palautetta. Se kertoo, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Reaktiot osoittavat, että muutokselle on huutava tarve.
Näiden kokonaisuuksien lisäksi tahtoisin nostaa esiin muutaman yhteistyön: Tällaisia ovat muun muassa lääkäri Annin pyynnöstä kirjoittamani tekstin vammaisten kohtaamisesta ja ennakkoluuloista sekä Aspalle tekemäni livet. Olen saanut sitä kautta paljon yleisöä ja sisällöstä aidosti kiinnostuneita ihmisiä. Tämä lämmittää suunnattomasti ja se on opettanut, että näistä asioista pitää puhua. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niistä halutaan kuulla. Vaikka puhuminen on hankalaa, jonkun täytyy tehdä se. On vielä pitkä matka siihen, että olen sisällöntuottajana sellainen kuin tahdon olla. Uskon vahvasti, että siihen päästään. Ja tiedän, että pääsen tulevaisuudessa yhä mielenkiintoisempien asioiden ja kysymysten äärelle tätä matkaa tehdessäni.
