Vammaisuus

Ovatko vammaiset ennakkoluuloisia vammattomia kohtaan?

Yhteiskunnassamme on paljon ennakkoluuloja, jotka kohdistuvat muun muassa vammaisiin. Esimerkiksi liikkumisen apuvälineitä käyttävästä saatetaan ajatella, että hän on tyhmä. Nämä ajattelumallit stereotyyppisestä vammaisesta (jollaista ei siis ole olemassa) saattavat estää aitoja kohtaamisia ja aiheuttaa sen, etteivät ihmiset uskalla lähestyä meitä. Vammaisuudesta ei puhuta tarpeeksi. Ihmiset saattavat ajatella fyysisissä rajoitteissa olevan jotain, mitä pitäisi karttaa. He eivät ehkä tiedä miten toimia, ja pelkäävät nolaavansa itsensä. Tai ehkä he ajattelevat aiheuttavansa vammaiselle epämukavan tilanteen, jos lähestyvät häntä tietämättöminä.

Se, että ajattelemme ihmisten olevan ennakkoluuloisia, saattaa tehdä hallaa. Toisinaan olen esimerkiksi vammaisten keskustelua seuratessa törmännyt siihen ajatukseen, että kumppanin löytäminen on erittäin hankalaa, sillä ”eivät vammattomat kuitenkaan meitä huoli”.

On totta, että osalle fyysinen rajoite on kynnyskysymys. Joko tietämättömyyden vuoksi tai ihan muista syistä Se on takamuksesta, mutta omalla tavallaan ymmärrettävää. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja oikeus omiin päätöksiin. Jos kynnys johtuu ennakkoluuloista, on se ikävää, mutta kaikki eivät kykene katsomaan ajatusmalliensa ulkopuolelle.

On kuitenkin turha olettaa, että henkilön haluttomuus tavata toista ihmistä johtuisi aina rajoitteista tai niihin mahdollisesti liittyvistä asenteista. Ehkä hän kokee kemioiden olevan yhteensopimattomia. Vaikka ihmisille tulisi antaa mahdollisuuksia, eikä tuomita heti ensivaikutelman perusteella, on omaan intuitioon myös voitava luottaa. Jos ääni sisällä sanoo, ettei tule ihmisen x kanssa toimeen, on kuunnella itseään.

Ennakkoluuloja voi olla hyvin monenlaisia: Inva voi ajatella, että vammaton ei pystyisi näkemään muuta, kuin hänen rajoitteensa persoonan jäädesä “kyvyttömyyden” varjoon. Voidaan pelätä, että vastapuoli pelkäisi lähipiirinsä ajatuksia esimerkiksi: “Mitä sä nyt tommosen ramman otit vaivoiksesi?” Vaikka vammattoman lähipiiri olisikin täynnä ajattelemattomuutta ja suvaitsemattomuutta, ei se tarkoita, että mahdollinen ystävä tai deitti ottaisi lähipiirinsä sanoja kuuleviin korviinsa. Vammainen voi pelätä toimintakykynsä poikkeavuuden muodostuvan ennemmin tai myöhemmin suhteelle rasitteeksi. Tai potentiaalisen deitin ajattelevan heti kättelyssä tapailun vaativan jotain rahkeita. Vammainen voi pelätä joutuvansa pilkan kohteeksi.

Olen monesti puhunut siitä, kuinka vammaiset eivät ole samanlaisia. Tästä voit lukea enemmän postauksesta: vammaisuus samanlaisuus. Saman totuuden läpi maailmaa katsottaessa eivät vammattomatkaan muodosta yhtä massaa, jossa kaikki omaavat tismalleen samat mielipiteet. Jokainen on yksilö. Ymmärrän, että negatiiviset kokemukset ja torjutuksi tulemisen tunteet, jotka johtuvat joko välillisesti tai suoraan vammasta, saattavat jättää mieleen pysyvän jäljen. Epäilyksen heitä kohtaan, jotka eivät kuulu ”omiin.” Se on luonnollista.

Ihminen tuppaa helposti ajattelemaan, että jos yksi, niin sitten kaikki. Aivan kuin jokaisen toiminnan taustalla piilisivät samat syyt. Tästä ajattelutavasta pitäisi myös meidän vammaisten päästä eroon.

Kaikki eivät ole ennakkoluulojen vankeja. Vammattomien piireistä löytyy aivan varmasti ihmisiä, jotka pystyvät näkemään fyysisten rajoitteiden lisäksi kokonaisuuden, persoonan, jolla on tavoitteita, unelmia ja intohimoja. Näin maailman näkevät ihmiset eivät takerru siihen, mitä henkilö tekee eri tavalla tai ei kenties pysty tekemään. Omassa elämässäni on ollut lukuisia todisteita tästä ilmiöstä.

Minusta tuntuu, että osa meistä vammaisista ajautuu jonkinlaiseen itsesäälin kuplaan. Osittain yhteiskunnalliset haasteet, kuten byrokratia ja perusoikeuksistaan taistelu ajaa vammaisia siihen. Se taistelu turhauttaa ja uuvuttaa. Kuplassa saattaa toistella itselleen mantraa, ”Ei tämä kuitenkaan onnistu, kun minulla on tämä rajoite”. Toisaalta ymmärrän mantrassa kiinni olevia. Olen ollut ja olen edelleenkin ajoittain, tuossa samassa epävarmuuden, turhautuneisuuden ja osittaisen opitun avuttomuuden aiheuttamassa jumissa. Hyvät kokemukset ja kohtaamiset ovat kuitenkin opettaneet minulle sen, että vaikka takkiin tulisi useampaankin kertaan, ei huonojen kohtaamisten kannata antaa synkentää mieltä ja turruttaa sydäntä. Niistä kohtaamisista voi oppia.

Se, ettei joku lämmennyt kohtaamiselle, ei tarkoita, että vammainen olisi ihmisenä huono tai epäonnistunut. Se ei myöskään kerro, että vammaton olisi paha. Kyseessä oli vain huonot kemiat ja aiemmat muistot. Se, ettei vielä ole kohdannut oikeanlaisia ihmisiä, ei tarkoita, etteikö niitä tulisi vastaan. Täytyy vain olla kärsivällinen.

Vaikka puhutaan paljon vammattomien ennakkoluuloista suhteessa vammaisiin, emme mekään ole puhtaita pulmusia. Jotta yhteiskunnasta tulisi tasa-arvoinen ja kaikki kohdattaisiin nimenomaan ihmisinä, meidän jokaisen tulisi päästä yli ennakkoluuloistamme ja -käsityksistämme. Myös menneisyyden luurangoista olisi hyvä päästä eroon, sillä ne vaikuttavat edelleen käytökseemme, toimintaamme ja ajatteluumme, tapaamme nähdä muita ihmisiä. Valitettavasti se on helpommin sanottu kuin tehty.

Lue myös:
Deittailusta
Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?
Sinulle, joka olet joskus karttanut vammaista

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.