Mielenterveys

Mielen sairauksiin liitetystä stigmasta

Sisältövaroitus: Tekstissä maininta itsetuhoisuudesta.

Kuten olen postauksessani Mielenterveydestä kirjoittamisen haasteet ja hyödyt, sekä  useissa muissa postauksissa todennut, mielenterveydestä kirjoittaminen, ja ennen kaikkea siitä puhuminen, on haastavaa. Ajatellaan, että ihminen on jotenkin muita huonompi, jos tällä on mielenterveydellisiä ongelmia. Varsinkin vanhemmassa ikäpolvessa elää mielipide, että edes terapiassa ei saisi käydä, vaan yksin pitäisi pärjätä. Jos terapiaan päätyy, niin kenellekään ei ainakaan kerrota, että käydään ”kallonkutistajalla”. Ties minä pitäisivät. Ongelmista puhuminen on kuitenkin tärkeää niin henkilön oman toipumisen kannalta, kuin myös vertaistukena toimimisen vuoksi. Mielenterveyden haasteisiin liittyy paljon stigmaa, mikä saattaa pahimmillaan estää jotakuta hakeutumasta hoitoon. Pärjäämisen kulttuuri pitäisi mielestäni heittää silppuriin ja sen jälkeen sirotella mereen. Tämä viheliäinen pakolla pärjäämisen kulttuuri johtuu pääasiassa kasvojen menettämisen pelosta, mutta kaikki tämä on vain kollektiivisen asennoitumisen kysymys. Kaikki riippuu siitä, miten olemme valmiita hahmottamaan ja ymmärtämään mielenterveyden haasteita. 

IMG-20200617-WA0006.jpg
Kenenkään mielenterveys ei ole immuuni horjumiselle.  Siksi olisi tärkeää, että jokainen erilaisten haasteiden kanssa painiva uskaltaisi riisumaan maskinsa, näyttää todellisen vointinsa ja hakea apua heti, kun siltä tuntuu. Ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä. Kuva ja meikki: Aliisa Talonen

Aihe on noussut jälleen ajankohtaiseksi, sillä viimeisten viikkojen aikana useampi tuttuni on  sosiaalisen median päivityksissään tullut ulos mielenterveysongelmien kaapista. Kirjoitukset olivat tyyliltään ja avoimuudeltaan keskenään hyvin erilaisia, aivan kuten kirjoittajansakin. Niitä yhdisti kuitenkin yksi asia: pelko ja jännitys. Se, että nämä henkilöt olivat lukinneet pahan olonsa mielensä sopukoihin viimeiseen asti, kunnes seinä oli tullut vastaan, tai kunnes olivat viimein keränneet jostain jotakin mystistä rohkeutta avata suunsa. Olen ylpeä heidän rohkeudestaan olla avoin, mutta sen rohkeuden ei kuitenkaan pitäisi olla tarpeen. Jokaisella tulisi olla oikeus ilmaista pahaa oloaan ilman pelkoa. Jokaisella tulisi olla myös mahdollisuus saada apua silloin, kun sitä tarvitsee.

Toisaalta ymmärrän pelon hyvin. Olen puhunut blogissani hyvin avoimesti mielenterveydestä ja siihen liittyvistä havainnoista. Masennuksesta toipuva taistelee demoniensa kanssa ,sekä Sinulle, masennus olivat pitkään henkilökohtaisimpia tekstejäni koskien mielenterveyttäni. Molempien julkaisu pelotti aivan valtavasti, vaikka niissä en juurikaan avannut varsinaisesti arkeani. Kurkistus ”kulissien” taakse sen sijaan oli postaus, joka todella raotti yksityisyyden verhoa. Vaikka sain tekstistä pelkästään hyvää palautetta, olin siitä hermorauniona useamman päivän. Oman elämän, oman todellisen arjen avaaminen pelotti minuakin. Minua, joka yritän rummuttaa kaikille, niin omassa elämässäni kuin arkiympyröissänikin, että “Puhukaa, jos teillä on paha olla, älkää jääkö yksin ajatuksienne kanssa!” Olen joskus itse tehnyt sen virheen. Siinä meinasi käydä huonosti. 

Vaikka olenkin saanut yleisellä tasolla teksteistäni vain kiitosta ja kannustavaa palautetta siitä, että uskallan puhua aroista asioista, ei minunkaan tieni ole ollut niin suoraviivainen. Rakastan lähipiiriäni, mutta viimeksi tällä viikolla kuulin eräältä sukulaiseltani kommenttia, ettei minun kannattaisi puhua masennuksestani niin avoimesti verkossa, burnoutista puhumattakaan. Luulen, että hänen kommenttinsa sai kimmokkeen tekstistä, jossa pohdin, miten masennus on vaikuttanut minuun. Onhan se toinen teksti, joka selvästi avaa arkikäyttäytymistäni tämän viheliäisen sairauden kourissa. Ymmärrän periaatteessa hänen pointtinsa. Joidenkin työnantajien silmissä saattaa näyttää huonolta, että potentiaalisella työntekijällä on ollut burnout, tai että hän taistelee / on taistellut masennuksen kanssa. Se saattaa estää erinäisiä mahdollisuuksia uran näkökulmasta. Toisaalta, se saattaa myös avata niitä. Tätä vanhempi sukupolvi ei välttämättä ymmärrä. Mikä tärkeintä, toivon, että joku olisi nuoruudessani puhunut mm. masennuksesta niin avoimesti kuten minä ja muutama muu mielenterveysvaikuttaja teemme. Toivon, että joku olisi istuttanut minut alas ja ohjannut voimakkaammin avun piiriin, ennen burnoutin kohtaamista. 

 

Miksi mielenterveyden ympärillä on niin paljon stigmaa? Vaikuttavatko käyttämämme termit siihen, mitä ajattelemme mielenterveyteen liittyvistä haasteista? Ihminen saattaa mieltää “ongelma” -sanan alitajuntaisella tasolla niin, että se olisi jotenkin ihmisen omasta vaikutuksesta kiinni, kärsiikö hän esimerkiksi masennuksesta. Tai vastaavasti ongelman voidaan ajatella olevan jotain sellaista, mihin ihminen löytää helposti ratkaisuja. Sairauksiin ei kukaan suhtaudu niin. Niistä ajatellaan, etteivät ne ole ihmisen omaa “syytä” ja niihin suhtaudutaan ymmärtäväisemmin. Termeillä ei pitäisi olla niin suurta vaikutusta. Mielenterveydelliset haasteet ovat sairauksia, jotka aiheuttavat monelle myös ongelmia. Esimerkiksi itselläni masennus vaikuttaa motivaatioon ja vireystilaan niin voimakkaasti huonoina kausina, että koen aiheelliseksi puhua ongelmasta ja käytänkin siksi termejä rinnakkain. 

 

Miksi ryhdymme helposti olemaan varpaillamme ihmisen kanssa, joka kertoo kärsivänsä jostakin mielenterveyden häiriöstä? Se, että ihminen kärsii esimerkiksi masennuksesta ei tarkoita, että hän ihmisenä muuttuisi. Vaikka sairaus voikin viedä voimia ja elämäniloa, on ihminen siitä huolimatta sama henkilö. Osasyy pelkoihin voi olla erilaisiin sairauksiin liittyvät harhaluulot. 

IMG-20200624-WA0021.jpg
Vaikka ihminen sairastuisi, on hän silti pohjimmiltaan sama ihminen kuin ennen sairastumistaan. Pelko hylätyksi tulemisesta tai siitä, ettei häntä oteta tosissaan, saattaa aiheuttaa ongelmien peittelyn viimeiseen asti.  Kuva ja meikki: Vera Konttinen

Mikä saa ihmiset pahimmillaan etääntymään hänestä, jolla on ongelmia mielenterveytensä kanssa? Ajatellaanko, että esimerkiksi masennus tarttuu? Masennus itsessään ei ainakaan mielestäni tartu, ellei masentuneen tuki ole sellainen, joka ottaa huolet liiaksi itselleen. Mielenterveysongelmista kärsivää ei missään nimessä tule jättää yksin. Kenenkään toisen huolia ei tule kuitenkaan ottaa omikseen, eikä toista voi parantaa. Halun parantua tulee lähteä henkilöstä itsestään. 

 

Usein he, jotka hauskuuttavat ja tukevat muita kaikista eniten, saattavat voida kaikista huonoiten. He ovat naamioineet masennuksen pellemäisen olemuksen taakse ja / tai pitävät huolta muista. He ovat saattaneet oppia, että omista ongelmistaan ei saa tai ei pidä puhua. 

He ovat voineet oppia, että omat ongelmat eivät ole tärkeitä. Se on väärin. Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Jokaisella on omat ongelmansa, jotka voivat erota toisistaan hyvinkin radikaalisti. Vaikka jonkun ongelmat tuntuisivat sinusta pieniltä, ne ovat silti yhtä tärkeitä. Sillä jokaisen ongelmat ovat aitoja. 

Pahimmillaan puhumattomuudella voi olla katastrofaaliset seuraukset. Jos  omista ongelmistaan ei puhu ammattilaiselle, tai edes läheiselle, voi olla, että henkilö kokee olevansa aivan jumissa ja yksin, ettei kukaan ymmärrä. Se voi johtaa itsetuhoisuuteen, tai johonkin vielä pahempaan. Siihen, ettei ihminen löydä lainkaan omaa polkuaan ja päättää poistua oman kätensä kautta. Liian monet ovat menettäneet henkensä sillä polulla. Toivoisin, että määrät vähenisivät olemattomiin.

IMG-20200618-WA0004.jpg
Ulkomuodon perusteella ei koskaan pitäisi yksin arvioida sitä,  kuinka henkilö voi. Emme pääse toisen pään sisään, joten meidän täytyy antaa henkilölle itselleen tilaa kertoa, miltä hänestä tuntuu. Kuva ja meikki: Emmi Viitala

Apua voi nykyään hakea niin monin eri tavoin. Vaikka ajatus perinteiselle psykologin vastaanotolle menemisestä ahdistaisi, ei silti tarvitse jäädä ajatusten kanssa yksin. On olemassa erilaisia puhelin – ja chat -palveluita, joissa asioistaan voi puhua anonyymisti, ilman, että ketään tarvitsee nähdä. Se toivottavasti madaltaa kynnystä toimia. 

Mielenterveydellisistä haasteista puhutaan paljon aiempaa enemmän. Silti ongelmaista saatetaan karttaa vähintään alitajuntaisesti. Paljon on matkaa siihen, että haasteidensa kanssa uskaltaa tulla kaapista ja ennen kaikkea, että niihin saa riittävästi apua. Otetaan yhdessä ensimmäiset askeleet tätä kohti.

IMG-20200625-WA0004.jpg
Toivon, että tulevaisuudessa mielenterveyden haasteita omaavat nähtäisiin ja kohdattaisiin ihmisinä, ilman ennakkoluuloja. Ilman, että heillä olisi pelkoja kasvojen menettämisestä. Toivon, että tulevaisuudessa mieli nähtäisiin yhtä arvokkaana, kuin keho.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.