Vammaiset ovat yksilöitä ja ihmisiä. Ihmisyyteen kuuluu lähtemättömästi mokailu ja ennen kaikkea oikeus siihen. Vammaiset ovat kuitenkin hiukan eriarvoisessa asemassa. Usein yksilö tuntuu edustavan kaikkien vähemmistöönsä kuuluvien mielipiteitä ja olemusta sellaisen henkilön silmissä, joka ei ole asioihin vihkiytynyt. Onko esimerkiksi vammaisvaikuttaja siis tarkemman syynin alla kuin henkilö, joka kuuluu valtaväestöön? Miten tämä vaikuttaa siihen miten ihminen näkee itsensä?
Olen tehnyt vaikuttamistyötä myöhäisteini-iästä lähtien. Suurimmaksi osaksi työ on mukavaa, vaikka viekin aikaa eikä ole aina kovin kiitollista tekijälleen. Siitä huolimatta olen tärkeiden asioiden äärellä ja koen hommani pääosin mielekkääksi. Viime aikoina olen saanut myös blogini myötä paljon kiitosta siitä mitä teen. Tämä palaute auttaa jatkamaan silloin, kun epäilee oman työn tärkeyttä ja oman tekemisensä järkevyyttä. Toisinaan on nimittäin hyvin turhauttavaa tehdä hommia näiden asioiden eteen, kun tuntuu, etteivät asiat muutu mihinkään, vaikka seisoisin päälläni. Kirjoitan esimerkiksi toistuvasti siitä, kuinka avustajat ovat vammaisten elämän kannalta välttämätön tuki, turva ja apu. Siitä huolimatta törmään jatkuvasti esimerkiksi avustajieni perheiden taholta tulevaan ko. työn vähättelyyn. Lisäksi osissa kunnista avustajien palkka tuntuu olevan lähinnä vitsi, vaikka kaikkien järkeen pitäisi käydä työn tärkeys. Lue: Miksei avustajan työtä pidetä oikeana työnä?
Olen kuitenkin paljon muutakin kuin vammaisvaikuttaja. Nykyään koen olevani myös mielenterveyspuolella vaikuttajan roolissa, ja sen lisäksi identifioin itseni yhä enemmän seksi- ja kehopositiivisuuden puolestapuhujaksi. Pääasiassa minut kuitenkin nähdään vammaisvaikuttajana, sillä fyysinen rajoitteeni on varsin näkyvä. Siksi toisinaan huudan sisäisesti etten ole mikään vammaisvaikuttaja. Olen vaikuttaja, jolla on useita ulottuvuuksia ja kiinnostuksen kohteita. Vammani sattuu vain olemaan yksi ominaisuuteni ja se on tuonut vaikuttamiseen yhden aspektin.
Vammaisten asema yhteiskunnassa ei ole mitenkään hohdokas. Tiedän, Suomessa meillä on paljon parempi asema kuin jossain muualla maailmassa. Siitä huolimatta paljon on vielä tehtävää, jotta yhteiskunta olisi oikeasti tasa-arvoinen. Jotta jokainen saisi elää sellaista elämää kuin haluaisi, rajoitteistaan huolimatta. Koen vammani takia paljon paineita ajaa yhteisöni asiaa, ja minulta odotetaan tiettyä roolia ja ajatusmaailmaa. Valtavirtaan kuuluvat ihmiset näkevät minut todennäköisesti tietyn muotin kautta vaikkeivät yhteisööni kuuluvat tekisi niin. Muotin, johon en välttämättä kuulu.
Sellaiselle ihmisille, jolla ei ole kokemusta vammaisista, minä edustan tai saatan edustaa tekemisilläni kaikkia vammaisia. Mikäli hän sattuu esimerkiksi blogini pariin päätymään, tai kuuntelemaan vaikka jossain koulussa pitämääni luentoa, saattaa hänelle jäädä vammaisista hyvin kapea-alainen kuva. Se on aivan järjetön asema täytettäväksi parikymppiselle nuorelle naiselle, joka on itsensä kanssa ajoittain tuskaisen hukassa. Järjettömät paineet ja oletukset, joita varmastikaan kukaan ei ajattele asettavansa. Jos tavallinen vammaton tallaaja tekee jonkun mielestä jotain kyseenalaista, hän edustaa vain itseään. Jos minä vammaisena törttöilen, edustan ehkä kokemattoman vammattoman silmissä kaikkia muitakin vammaisia.
Jos valtavirtaan kuuluva vammaton esimerkiksi pukeutuu provokatiivisesti, puhuu avoimesti normeihin sopimattomista seksuaalisista mieltymyksistä, on aggressiivinen tai sekoilee kännissä, eivät ihmiset ajattele automaattisesti hänen edustavan vaikkapa kaikkia naisia. Sen sijaan jos henkilöllä ei ole kokemusta invoista, saattaa hän vaikka jonkun julkisen turhautumisen nähdessään ajatella kaikkien vammaisten olevan kuumakalleja. Tai jos vammainen on umpikännissä, ajatellaan, ettei meillä ole viinapäätä.
Vaikka minulla onkin vamma, olen minä itse. Olen oma persoonani, jolla on vahvat, poikkeavat mielipiteet. Vaikka olenkin saanut yhteisöltäni kiitosta, olen varmasti myös suututtanut monet, aiheuttanut kenties mielipahaa. Tietenkään en tahdo, että kukaan pahoittaisi mieltään sanomisistani tai teksteistäni, mutta kaikkia ei voi miellyttää omien mielipiteidensä kustannuksella. Jokaisella meistä on oma maailmankatsomuksensa ja sen vuoksi mielipiteet saattavat erota. Vaikka ajaakin yhteisön asioita, ei pitäisi olla koko yhteisön keulakuva muun maailman tai oman joukon silmissä. Lue myös: Vammaisuus ≠ samanlaisuus
Toivon, että jossain vaiheessa eläisimme maailmassa, jossa minun ei tarvitsisi pelätä mustamaalaavani omaa yhteisöäni mennessäni podcasteihin taikka kouluihin puhumaan erinäisistä asioista, kuten vaikkapa seksuaalisuuden moninaisista aspekteista tai kohtaamistamme ennakkoluuloista. Ymmärretäänkö etten edusta tässä yhtälössä joukkoa ihmisiä vaan lopulta ainoastaan itseäni vammaisuuden kokemuksen kautta? Suljetaanko minut kenties yhteisöni ulkopuolelle tai pidetäänkö minua muuten jonkinlaisena kummajaisena? Teenkö hallaa muille kaltaisilleni puhuessani jostain teemasta, jonka itse koen tärkeänä ja sellaisena, että yhteisöni ei ota tästä osumaa? Osaavatko he nähdä minut yksilönä? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin aina, kun suostun julkiseen puheenvuoroon, tai sanon jotain, joka liittyy jollain tavalla tabuaiheisiin. Kysymyksiä, joita en jaksaisi miettiä tällä intensiteetillä.
Samanlainen yleistysten ilmapiiri koskee muitakin vähemmistöjä kuin vammaisia. Yleistystä tapahtuu myös kulttuurien välillä. Yksi ihminen ei mielipiteineen tai tekoineen edusta koko joukkoa. Hän ajaa kaikille yhteisöön kuuluville tuttuja asioita ja nostaa esiin ilmiötä. Joukon sisälle mahtuu kuitenkin lukematon joukko persoonia ja ajatuksia. Miete siitä, että vaikkapa vammaisvaikuttaja voi edustaa jonkun silmissä kaikkia invoja, on suorastaan pelottava. Se paitsi lisää tekijän paineita, saattaa myös kasvattaa ennakkoluulojen määrää. Vammaisvaikuttaja voi kadottaa osan itsestään, jos miettii aivan liikaa sitä, millaisen kuvan hän antaa yhteisöstään.
