Seksuaalisuus näyttäytyy kulttuurissamme tabuna. Siitä ei keskustella, ja monien seksuaalioikeudet eivät toteudu, mikäli he tarvitsevat niihin apua. Keskustelu on lisääntynyt viime aikoina, mutta kuten sanoin, käytäntö tökkii edelleen. Mistä tämä johtuu? Ja mistä juontaa juurensa nihkeys ajatukseen, että me vammaisetkin voimme olla seksuaalisia olentoja?
Vammaisuus on kautta aikojen nähty yhteiskunnassamme jonakin kummallisena. Vammaisiin ihmisiin ei välttämättä osata suhtautua. Usein meidät nähdään yhteiskunnallisina rasitteina, jotka kuluttavat verovaroja. Tai sitten olemme arjen sankareita, jotka puskevat läpi harmaan kiven, vain elämällä elämäämme. Jos vammaisuudessa ylipäätään on jotain kummallista, niin invan seksuaalisuus se vasta kummallisena nähdäänkin. Ensinnäkin seksuaalisuus nähdään intiiminä ja yksityisenä, mikä haastaa asioista puhumista. Sen lisäksi oman ongelmansa luo se, että erilaisten vammojen vaikutusta seksuaalisuuteen ei ole tutkittu. Ihminen on tiedonjanoinen eläin ja nojaa havaintonsa maailmasta paitsi tunteisiinsa ja tuntemuksiinsa, myös faktatietoon. Miten toimia, jos faktatietoa ei ole olemassa?
Vamma vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme. Miksei se siis vaikuttaisi seksuaalisuutemme ja siihen, miten pystymme itseämme ilmaisemaan? Siinä missä yhdet tarvitsevat apua, toisilla on tuntopuutoksia tai ongelmia ympäristönsä havainnoinnissa. Kyllä, ympäristön ja sosiaalisten tilanteiden havainnointi kuuluvat osaksi seksuaalista kanssakäymistä. Jos ympäristön hahmottaminen ja ihmisten tunnetilojen arviointi tuottaa ongelmia, johtaa se ongelmiin todennäköisesti myös lemmenleikeissä. Toistuvasti torjutuksi tuleminen syistä, joita ei välttämättä tiedä tai joille ei voi mitään, nakertaa varmasti sielua ja syö itsetuntoa. Terveen itsetunnon ja minäkuvan saavuttamiseksi henkilön tulisi kokea onnistumisen kokemuksia ihmissuhderintamalla.
Kenties nämä kaikki haasteet yhdistyvät yksilössä. Kuinka voisi tukea heitä, joilla on ongelmia itsensä ilmaisemisessa ja asioiden tulkitsemisessa? Tilanne vaatii avointa keskustelua julkisellakin tasolla. Asioita pitää pilkkoa osiin. Ensin täytyy lähteä esimerkiksi miettimään, vaikuttaako spastisuus, tai muut keholliset haasteet kanssakäymiseen intiimitilanteissa? Millä tavoin? Millä keinoin haittavaikutuksia voitaisiin lievittää? Millaisia ongelmia henkilöllä on sosiaalisissa tilanteissa? Mistä ne kumpuavat ja miten niitä pystytään ratkomaan? Jotta näihin pulmiin voitaisiin saada ratkaisuja, täytyy niitä tutkia. Jotta tutkiminen onnistuu, ei asioista saisi enää vaieta.
CP-vammaisilla on tutkimusten mukaan kolme kertaa haastavampaa ihmissuhteissaan kuin vammattomila. Rajoitteen näkyvyys aiheuttaa kiusaamista, mikä omienkin kokemusteni mukaan saattaa näyttäytyä vetäytymisenä ja rappeutuneena itsetuntona. Joillain vammaisilla voi olla ongelmia esimerkiksi tunteiden ja impulssien säätelyssä. Mahdolliset puheentuoton vaikeudet aiheuttavat omat mutkansa sosiaalisiin suhteisiin. Motoriset ja esimerkiksi keskittymiseen vaikuttavat kognitiiviset vauriot voivat haastaa vammaisen kehitystä osaksi yhteisöään. Vammat, kuten CP voivat näin ollen vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti kaikkiin persoonallisuuden ja toiminnan osa-alueisiin.
On otettava huomioon, että oli vamma mikä hyvänsä, ovat ihmiset yksilöitä. Se, että henkilöllä on jokin vamma, ei tarkoita että kaikki saman vamman omaavat kamppailisivat samanlaisten ongelmien kanssa. Esimerkiksi fyysisen trauman aiheuttaman vamman lisäksi ihminen muotoutuu geeneistä ja erilaisista ympäristötekijöistä. Sosiaalisille tilanteille altistamisella ja mallioppimisella vaikeitakin kognitio-ongelmia voidaan helpottaa ja samalla saada auki aivan uudenlaisia kognition tasoja. Vaikka ihmiset ovatkin yksilöitä, jos näistä asioista puhuttaisiin avoimemmin, voitaisiin niitä ottaa paremmin huomioon paitsi kasvatuksessa ylipäätään, niin myös myöhemmän elämän seksuaalikasvatuksessa. Jos näistä puhuttaisiin, voitaisiin ongelmakohtiin puuttua. Jos asioihin tartuttaisiin ajoissa, voisi ihminen välttyä edes hiukan kolhuilta. Näin ollen itsetunto ja minäkuva eivät ottaisi liian voimakkaita lommoja, eikä hän menettäisi yhtä helposti toivoaan ihmisten suhteen. Toisaalta jos tietoa ja opetusta sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä haasteista lisättäisiin, ei häirintääkään pääse syntymään niin paljon.
Näistä asioista ei kuitenkaan puhuta. Sitä ei koeta tärkeäksi.Tästä kielii se, että näitä asioita on alettu tutkia vasta viime vuosina. Seksuaalisuus nähdään edelleen luksuksena sellaisille ihmisille, jotka eivät sitä itse pysty toteuttamaan. Sen lisäksi erilaiset vammaisjärjestöt eivät välttämättä halua tuoda aiheeseen liittyviä uusimpia tutkimustietoja esiin, ainakin siltä minusta tuntuu. En ole ainakaan vastaaviin keskusteluihin törmännyt. Miksi? Ehkä he pelkäävät, että se muuttaa muiden käsitystään vammaisista tai vammaisen käsitystä itsestään. Vaikka puhunkin tutkimustuloksista puhumisen tärkeydestä, ymmärrän myös tavallaan niistä vaikenemisen. Ovathan ne jokseenkin karua luettavaa, sillä ne voivat pahimmillaan pistää niitä lukevan ihmisen miettimään täysin uudesta näkökulmasta menneitä käytösmallejaan ja pohtimaan, mistä ne johtuivat. Ne voivat muuttaa ja osittain varmasti muuttavatkin käsitystä vammoista täysin. Sitä paitsi ilman ymmärrystä siitä, että ihminen on oikeasti monen tekijän summa ja nimenomaan yksilö, saattavat kuvatunlaiset tutkimukset karkottaa vammattomat vammaisten luota. Jotta esimerkiksi fyysisten traumojen vaikutukset eivät kuitenkaan näkyisi arjessa niin voimakkaasti, olisi tieteellinen ymmärrys hyvä ottaa puheeksi, jotta se voitaisiin huomioida kasvatuksessa.
Avoimella keskustelulla ja tutkimustiedon lisäämisellä pystyisimme kuitenkin tukemaan erityistarpeita omaavien seksuaalisuutta ja itseilmaisua. Olennaisia kysymyksiä ovat: Miksi vammaisten seksuaalisuuteen suhtaudutaan niin nihkeästi? Miten suhtautuminen on muuttunut vuosien varrella? Sekä juurikin sosiaalisen havaitsemiseen, kiputiloihin ja tuntemuksiin vaikuttavat kysymykset.
Lue myös:
Missä on vammaisten seksivalistus?
Mielenterveyspalvelut osaksi vammaisen kuntoutusta
Harhaluuloja vammaisten seksuaalisuudesta
Millä keinoin vammaisten seksuaalista itseilmaisua voitaisiin tukea?
