Vammaisuus

Kummallisia kommentteja, joita inva voi kuulla

Taas on aika palata niiden oletusten pariin, joita olen kuullut, koska minulla on vamma. Olen tehnyt näistä jutuista pienimuotoisen sarjan, jonka kaikki osat ovat saaneet osakseen huomiota. Osittain varmasti siksi, että nämä ajoittain typeriltä kuulostavat kommentit ovat monelle invalle hyvin tuttuja. Hän, joka sanoo vammaisen ja vammattoman kohtelun olevan samanlaista, on väärässä. Miksikö? Lue pidemmälle, ystävä hyvä.

Disclamer: Vastaukseni kommentteihin ovat tässä postauksessa tarkoituksella ajoittain kärkkäitä. Kommentit ovat itse kuulemiani tai sellaisia, joita tiedän ystäväni kuulleen.

Sä kyllä menet hukkaan tuolissa.” Otetaanpas vähän takapakkia. Tähän lauseeseen sisältyy hyvin paljon väärää. Ensinnäkin, oletus siitä, että maailmaa tuolista käsin katsovana elämäni olisi jotenkin huonompaa. Kun ei se ole, ei lainkaan, silloin kun palvelut toimivat ja ihmisten asenteellisuus ei ole tielläni. Vammainen kyllä pystyy kaikennnäköisiin älyllisiin tai vaikkapa taiteellisiin projekteihin, vaikka hänen toimintakykynsä olisikin jollain aspekteillla rajoittuneempaa. Lause mitätöi täysin vammaisen mahdollisuudet ne lausuneen ihmisen mielessä ja vähättelee hänen potentiaaliaan. Itse ainakin koen saavuttaneeni ja tehneeni vaikka ja mitä tuolistani huolimatta ja osin sen vuoksi. Sitä paitsi ihmiset kokevat elämänsä täydeksi ja hyvin eletyiksi eri syistä.

Sähän olet fiksu vammaiseksi” / ”Oho, sun kanssahan voi keskustella.”  Kehuitko minua juuri älykkääksi, vai haukuitko kanssavammaisiani hitaaksi? Oli miten päin tahansa, kommenttiasi ei voi ottaa hyvällä. Se osoittaa monella tasolla sen, mikä yhteiskunnassamme on vikana. Erilaisuutta karsastetaan ja annetaan ennakkoluulojen sokaista. Se, mitä ei tunneta, näyttäytyy usein negatiivisessa valossa. Jos ihminen tajuaa oman virheensä, saattaa hän ilmaista sen edellä kuvatun tökerösti. Lause kertoo, kuinka apuvälineen käyttämisen oletetaan usein vaikuttavan älykkyyteen.

”On se kumma kun apu ei kelpaa!” Voin vakuuttaa avun varmasti kelpaavan – kun sitä itse pyydän. Tiedän, että apua tarjoava ihminen varmasti tarkoittaa hyvää. Kuitenkaan se, että henkilö käyttää apuvälineitä, ei tarkoita henkilön tarvitsevan apua aina ja kaikessa. Jatkuva avuntarve ei ole totta silloinkaan, jos henkilö tarvitsee apua monissa arkisissa askareissaan. Niinpä, jos tahdot auttaa, kysy ensin. Älä varsinkaan mene koskemaan vammaiseen ilman lupaa. Apuväline on osa hänen henkilökohtaista tilaansa. Jos menet ”auttamaan” vammaista ilman hänen lupaansa tai pyyntöä, älä loukkaannu jos siitä kieltäydytään, tarvittaessa napakasti.

Sä oot liian nätti pyörätuoliin.” En ole koskaan ollut varma, onko tuo kommentti tarkoitettu kehuksi vai loukkaukseksi. Kesällä kirjoitin postauksen siitä, kuinka olen useamman kerran kuullut, etten näytä vammaiselta. Monella tuntuu olevan oletuksia siitä, vammaisten pitäisi näyttää keskenään samalta. Sen postauksen voit lukea tästä. Yhtä hämmentävä kommentti on se, jossa minua kuvaillaan liian viehkeäksi vammaiseksi. Muuttuvatko muut ihmiset prinsessasta sammakoksi istahtahtaessaan pyörätuoliin? Kertaakaan en ole tätä transformaatiota nähnyt, joten kiinnostaisi tietää, mistä tämä oletus tulee? Toki esimerkiksi perinnölliset (tai muut) sairaudet voivat vaikuttaa ulkonäköön jollain tasolla. Ne eivät kuitenkaan rumenna ketään. Sitäpaitsi, kauneus on katsojan silmissä.

”Mitä sulle on tapahtunut?” Usein ihmiset olettavat, että jos henkilö käyttää apuvälineitä, on hän vammautunut jonkin sairauden tai onnettomuuden seurauksena. Likikään aina tilannehan ei näin ole, sillä meitä syntyjään vammaisia on paljon. En tiedä mistä nämä oletukset, että vammaiset olisivat kaikki vaikkapa halvaantuneet onnettomuuden seurauksena, oikein saavat alkunsa. Ovatko syntyjään vammaiset jotenkin piilossa? Oletetaanko syntymävammaisuuden näkyvän ulospäin toisella tapaa kuin muiden rajoitteiden? Eihän se niin mene. Yleensä ”mitä sulle on tapahtunut” – uteluihin annan vastaukseksi: ”No, kuulkaas, päätin syntyä ja sitten kävi näin. Jos voisin, saattaisin harkita uutta tulemista tähän maailmaan, mutta toisaalta on tämä elämä näinkin ihan kivaa. ” Mitä muutakaan siihen vastaisi? Omasta rajoitteestani kun ei edes tiedetty etukäteen, ja se huomattiin vasta, kun en lähtenyt ottamaan ensiaskelia silloin kun piti.

On tärkeä muistaa, että tämä kysymys – vaikka se on tarkoitettu vilpittömäksi – voi olla monelle arka. Oli syntymävamma tai ei, ihmiset eivät välttämättä ole ok vammansa kanssa ja siksi tuntemattoman utelut siitä voivat tehdä hallaa.

”Mäkin olin viikon pyörätuolissa. Mä tiedän miltä susta tuntuu.”

Aina, kun kuulen tämän kommentin, mielessäni pyörii vain yksi kysymys: ”Sanoitko sä ihan tosissasi, että viikko pyörätuolissa on sama asia, kuin viettää siinä koko elämänsä? Mikäli olet esimerkiksi onnettomuudessa loukannut itsesi kevyesti, niin lähtökohtaisesti pystyt siitä kuntoutumaan ja pääset apuvälineistä vielä eroon. Pahasti onnettomuuksissa loukkaantuneet tai syntymävammaiset eivät puolestaan välttämättä koskaan pääse apuvälineistään täysin eroon, vaikka kuinka kuntoilisivat. On täysin eri asia istua tuolissa muutama päivä tai muutama viikko, kuin tapella etuuksistaan koko elämänsä ja joutua kohtaamaan ihmisten asenteita. Tiedän, että kommentilla tarkoitetaan hyvää ja mahdollisesti haetaan yhteistä jäänrikkojaa. Pahimmillaan lausuma kuitenkin loukkaa.

Saanko mä kokeilla tota sun pyörätuolia?” tai ”Annas kun mä kokeilen sun pyörätuolia.”

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi päästä kokeilemaan apuvälineitä, jotka heitä kiinnostavat. Kuitenkin sille on aina aikansa ja paikkansa, eli sellaiset hetket, kun en itse näitä laitteita tarvitse ja esimerkiksi istun jossain muualla. Jotkut saattavat kuitenkin kysyä sitä mitä kummallisimmissa paikoissa, kuten koulun välitunnilla. En tiedä mitä heidän päässään liikkuu. Olettavatko he vain minun hyppäävän alas pyörätuolistani, vaikka maahan, ja luovuttaisin sen heidän käyttöönsä? Valitettavasti kun tarvitsen mokomaa itse.

Kuten huomataan, on monia asioita, joita vammainen joutuu kuulemaan vain, koska liikkuu paikasta toiseen eri tavalla. Oudot kommentit ja kysymykset kertovat siitä, että meitä vammaisia ei edelleenkään osata kohdata täysin tasavertaisina, vaan meidät nähdään jotenkin muusta yhteiskunnasta erillään. Tämän takia esimerkiksi asennekasvatus ja erilaiset koulutukset olisivat äärimmäisen tärkeitä jo varhaisessa iässä. Lue lisää: Avoin puhe murtaa ennakkoluuloja

Lue myös esimerkiksi:
6 asiaa, jotka minulle on sanottu, koska olen vammainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.